Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
olen jo vuosia työssäni perhetyöntekijänä kulkenut vantaalaisperheiden rinnalla tilanteissa, joissa asiat eivät ole menneet niin kuin niiden piti mennä. Mitä enemmän kuulen sote-uudistuksen sisällöstä, sitä enemmän minua pelottaa. Olen nähnyt sen, miten ihminen tai perhe putoaa yhteiskunnan rattaiden väliin vaikka ei pitäisi. Olen nähnyt sen, kun palvelua ei saa vaikka olisi siihen oikeutettu. Suunniteltu sote-malli lähtee siitä, että ihmisen toimintakyky on vakio. Mitä sitten kun ei vaan pysty eikä kykene? Olen nähnyt myös sen, kun vähemmän apua tarvitseva saa avun koska osaa sitä vaatia.
Kun ihmisen ongelmat eivät ole yksiselitteisiä tai helppoja ei siihen tarvittava tukikaan ole. Jos suunnitellun sote -uudistuksen myötä jokaiseen ongelmaan haetaan apu eri toimijalta niin kuka näkee ihmisen kokonaisuutena? Saatika, kun ihmisen tulisi vielä kilpailuttaa ja arvioida jokainen toimija erikseen? Kun apu pilkotaan kokonaisuuden ulottumattomiin niin mihin muodostuu tulevaisuuden pullonkaulat? Mikä on se viimesijainen paikka johon hakeudutaan kun muutakaan ei osata? Viimesijaisuus on kallista politiikkaa. Tämä uudistus on todella kallista politiikkaa. Nykyisessä systeemissä on puutteensa mutta nyt suunniteltu uudistus vain pahentaa epäkohtia.