Kaupungin uusi talousjohtaja Kristiina Tikkala sykähdytti elokuisessa valtuustoseminaarissa esittelemällä skenaarioita Vantaan talouden sekä erityisesti kaupungin velkamäärän kehityksestä tulevina vuosina. Kaupungilla lainat ovat lähes kaksinkertaistuneet vuodesta 2003. Samaan aikaan korkomenot ovat yli kolminkertaistuneet. Tällä hetkellä velkaa on n. 600 miljoonaa euroa, eli runsaat 3 000 euroa asukasta kohden. Tikkalan skenaariossa velkamäärä tuplautuu seuraavan 6 vuoden aikana, mikäli menojen kasvu (+5,4%) ja investoinnit pysyvät nykytasolla.
Pian valtuustoseminaarin jälkeen valtuuston puheenjohtaja Tapani Mäkinen ehätti toteamaan, että Vantaan talous on umpikujassa ja kaupungin tulee pikaisesti käynnistää selvitys Helsinkiin liittymisestä. Selvityksen pääkaupunkiseudun hallinnon uudelleenjärjestelyistä ovat paikallaan, mutta ainakin minun vaikea uskoa että kaupunkin tilanne olisi niin ylitsepääsemätön, mitä Mäkinen antaa ymmärtää. Viime perjantain Suomen Kuvalehti listasi Vantaan Suomen 9. rikkaimmaksi kunnaksi kun mittarina käytettiin keskimääräisiä verotuloja. Mikäli Vantaan talous on umpikujassa, sama tilanne on yli 400 muulla suomalaisella kunnalla. Vantaa ei ole viime vuosina velkaantunut käyttömenojen alijäämän seurauksena. Mutta kaupunki on joutunut rahoittamaan väestönkasvusta aiheutuneita investointeja.
Itse olen huolestuneempi taseen ulkopuolella tapahtuvasta velkaantumisesta. Talousnäkymien synkistyessä juustohöylää on aina ensimmäisenä käytetty palveluihin joiden järjestäminen ei kuulu kaupungin lakisääteisiin tehtäviin. Näin pyritään välttämään se, että emme aivan ensimmäiseksi saa oikeusasiamiestä peräämme. Silloin puhutaan yleensä palveluista joilla on joko ennaltaehkäisevä tehtävä tai joilla pyritään puuttumaan ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt puhutaan lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksista, koulujen kerhotoiminnasta, kouluavustajista, erilaisista oppilashuollon palveluista, lukuisisya erilaisista sosiaali- ja terveyspuolen avopalveluista. Listaa voisi jatkaa pitkään.
Suurin osa karsintalistalle joutuvista palveluista on aikanaan käynnistetty todellisesta tarpeesta. Aniharva niistä on tehnyt itseään tarpeettomaksi. On helppo järkeillä, että näistä palveluista luopumisella on negatiivinen vaikutus asukkaiden hyvinvointiin. Kun näiden palveluiden supistuminen kumuloituu, väestössä kasvaa ajan myötä raskaampien korjaavien plveluiden tarve. Erikoissairaanhoidon sekä esimerkiksi nuorisopsykiatrian palveluiden kysyntä kasvaa. Huostaanotot lisääntyvät. Koulupudokkaita on yhä enemmän. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Tässä vaiheessa maksamme hyvinvointivelkaa.
Kiinteistöjen ja kunnallistekniikan puolella olemme jo pitkään puhuneet korjausvelasta, millä olemme pyrkineet kuvaamaan infran kunnon heikkenemistä. Hyvinvointipalveluiden puolella vastaavaa käsitettä ei aikaisemmin ollut ollut käytössä. Mutta eikö olisi aika ryhtyä puhumaan hyvinvointivelasta. Taloussuunnittelun työkaluiksi pitäisi kehittää mittareita, joilla voidaan kuvata ja ennustaa hyvinvointivelan kehitystä eri toimenpiteiden seurauksena.