Perussa on edellisen postauksen jälkeen tullut vietettyä aikaa muun muassa erilaisiin turistirysiin tutustuen. Koska Peru ja eritoten maan turismin ykköskaupunki, Inka-empiirin pääkaupunki Cusco, on täynnä vaimon sukulaisia ja muita tuttuja, niin jonkinlainen kosketus perulaisten arkielämään on myös tällä reissulla säilynyt kohtalaisen vahvana.
Perun kaltaisissa kolmannen maailman maissa, joissa on väkevä historia ja paljon historiallisesti mielenkiintoisia kohteita, on turismin suhde nykypäivän arkielämään jossain määrin ongelmallinen. Kaikki ovat kiinnostuneita Machu Picchusta, inkojen vaiheista sekä espanjalaisvalloituksesta. Nämä tarunhohtoiset asiat ovat toki kiinnostavia ja vuoren laella seistessä ja mystistä energiaa huokuvia raunioita tuijottaessa ei voi itsekään välttyä korkealentoisilta ajatuksilta liittyen noihin historiallisiin asioihin.
Aika harvaa kuitenkaan jaksaa kiinnostaa kauniina hohtavan Machu Picchun laella, että 20 kilometrin päässä sijaitseva Santa Teresan kylä pyyhkiytyi viime kesän tulvissa käytännössä kokonaan jokeen eikä jälleenrakennukseen tunnu riittävän rahaa. Myös Machu Picchun juurella sijaitseva Aguas Calientes kärsi samoista tulvista, mutta nyt katastrofin jäljistä muistutti ainoastaan tulevaisuudessakin mahdollisesti tulvivan joen penkereiden vahvistustyöt. Rahaa tuntuu riittävän silloin, kun rahaa tuovien turistien varpaat ovat vaarassa kastua.
Samankaltainen tilanne kuulemma on myös rannikolla sijaitsevassa Piscossa, joka kärsi pari vuotta sitten maanjäristyksessä pahoja vaurioita. Vanhan keskustan pari korttelia on laitettu tip-top-kuntoon, mutta syrjemmällä iso osa ihmisistä on edelleen ilman säällistä asuntoa ja avusturahatkin ovat kuulemma menneet isoilta osin parempiin taskuihin.
Cuscossa lenkillä käydessäni törmäsin räikeästi ilmiöön, jossa turisteille yritetään kaikin keinoin näyttää parasta mahdollista julkisivua. Juoksin lentokentän ympäri ja maisema koostui enimmäkseen pölyisistä sorateistä ja savitiilistä kyhätyistä taloista. Lentokentältä historialliseen keskustaan johtava bulevardi sen sijaan oli tuunattu huippuiskuun. Istutukset olivat kauniita, tiet vastikään asfaltoituja eikä ja kaikki oli siistiksi ja hienoksi laitettua. Muutos tapahtui yhden korttelin matkalla.
Tämä kaikki on tietysti ymmärrettävää, mutta silti on sääli, että satunnainen vierailija ei maan arkipäivään tai tavallisten ihmisten arkielämään juuri törmää. Maan takavuosien poliittiset kriisit terroristijärjestöineen ja ekononimisine katastrofeineenkin jäävät useimmilta arvatenkin huomioitta, koska 1500-luvun tapahtumat ovat mielenkiintoisempia ja tarunhohtoisempia.
Tämä ilmiö ei varmaankaan ole yksinomaan Perun ongelma. Tuntuu kuitenkin, että juuri täällä ristiriita hohdokkaan historian ja hienojen ja historiallisesti arvokkaiden kohteiden sekä nykypäivän välinen ristiriita on poikkeuksellisen suuri.
