Professori Rauno Ruuhijärvi on syntymäpäivähaastattelussaan (HS 4.9.)
harmissaan siitä, että lapset eivät tiedä luonnonvaraisesta elämästä mitään
ja kehottaa viemään lapset luontoon.
Olin hiljattain Suomen Metsäyhdistyksen järjestämässä Kasvatus metsässä
-foorumissa Sibelius-talolla Lahdessa. Siellä lasten luontosouhteesta oli
huolissaan moni alustaja. Ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja Juhani
Lokki kertoi, että biologian kysymyksiin vastanneilla on hämmästyttävän
heikko lajituntemus: moni ei erota edes kuusta männystä. Yllättävää on, että
maaseudun ja kaupungin vastauksilla ei juuri ole eroa. Teoreettisiin
tehtäviin kyllä osataan vastata. Opetusneuvos Ritva Järvinen kysyi miten
luontosuhde kehittyy, jos metsään ei mennä.
Monen koulun lähistöllä on metsää, kallioita, niittyjä, puro, suotakin, ja
silti ympäristöasiat opetetaan usein luokkahuoneessa alakoululaisillekin.
Tämä on käsittämätöntä, sillä lapset viihtyvät erinomaisesti metsässä, kun
tottuvat käymään siellä ja kun he saavat myös leikkiä metsässä, tuntea
sammaleen pehmeyden jalkojensa (ja selkänsä) alla, haistaa metsän kirpeän
tai imelän tuoksun, antaa mielensä täyttyä puron solinasta, lintujen
liverryksestä, puiden suhinasta. Hiljattain Helsingin Sanomissa oli uutinen,
jonka mukaan 20 minuutin metsäretkeilystä on enemmän hyötyä kuin
ADHD-lääkkeestä!
Metsäopetus on myös helppo integroida muihin aineisiin, kuvaamataitoon,
kirjoittamiseen, matematiikkaan, terveystietoon…
Metsät ja suot ovat suomalaisen henkinen ja fyysinen voimavara. Jätämmekö
sen käyttämättä? Ihminen, jolla ei ole suhdetta luontoon, antaa tehdä sille
mitä tahansa, ojittaa elintärkeät suot ja tuhota ne lyhytnäköisesti turvetta
nostamalla, rakentaa valtavia asuntoalueita pääkaupunkiseudun parhaisiin
metsiin tms.
Olen hyvin kiitollinen keskikoulun biologian opettajalleni, joka vei usein
luokkamme ”Korson Tonavan” varteen oppimaan. Siitä syntyi monelle
elinikäinen kiinnostus luonnon monimuotoisuuteen ja luontoharrastukseen.
Sini Alén
lastentarhanopettaja
Vantaa