Joulun ja uudenvuoden pyhät menivät ja arki koittaa. Kukin vietti nämä juhlat omalla tavallaan, kuka perheensä kanssa kotosalla, kuka sukulaisia tavaten, kuka matkustamalla ulkomaille ja niin edelleen. Itselleni oli tärkeää erityisesti perheeni kanssa yhdessä vietetty aika.
Useimmille joulunalus tietää stressiä, kun mietityttää, miten ehtii siivota, hankkia lahjat ja ostaa tai valmistaa ruuat kaikkine muine jouluun kuuluvine kuvioineen. Mutta on toisenlaistakin huolta ja se on köyhyys.
Seurakunnissa joulun alla käynnistettiin hankkeita, joissa hyvin toimeentulevat pystyivät ilahduttamaan lapsia, joiden vanhemmilla ei ole varaa joululahjoihin. Samoin järjestöt jakoivat ruokalahjakortteja vähävaraisille lapsiperheille. Siinä konkreettisia esimerkkejä yhteiskuntamme eriarvoisuudesta. Lapsiperheköyhyys on lisääntynyt muun muassa siksi, että perhe-etuuksia on lamavuosina leikattu ja niiden ostoarvo on heikentynyt.
Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhetyön palvelualueen johtaja Tuija Åstedt kirjoitti Helsingin Sanomissa 2.1.2011 lapsiperheiden ahdingosta ja huostaanotoista (Vieraskynä-palsta). Huostaanottojen määrä on kasvanut ja kirjoittaja toi ansiokkaasti esille yhteiskuntamme ilmiöitä, jotka vaikuttavat lastensuojelutapauksien syntyyn.
Köyhyys ei välttämättä johda lastensuoj eluun, mutta on riskitekijä. Yhtä lailla työelämän raadollisuus koventuvine vaatimuksineen ja tähän liittyvä vanhempien liiallinen itsekeskeisyys omistautua pelkästään työlle voivat edesauttaa huostaanottotapausten syntyyn, kuten kirjoittaja kuvaa.
Ovatko yhteiskuntamme päätöksenteko ja asenteet olleet lapsiperhekielteisiä? Onko Suomi hyvinvointivaltio? Omat vastaukseni ovat kyllä ja ei, mutta toivon, että suunta muuttuu niin, että vastauksiksi voi antaa selkeästi ei ja kyllä. Mitä pikemmin sen parempi.