Työstä ja näkymättömästä kädestä
Ehkä se oli Jonathan Glanceyn rehellinen arvio Musiikkitalosta (HS 15.5.2011), ehkä entisen huonostivoivan naapurini muuttuminen energiseksi ja kukoistavaksi, ehkä Suomen poliittisen ilmaston vaalienjälkeinen draaanäytelmä, ehkä sosiologian oppiaineen näkymätön käsi ja amanuenssin kaukainen akateeminen työ työn merkityksestä, mutta kaikki ne yhdessä Vihreiden jännittävien hallituskuvioiden ja puheenjohtajakisan kanssa saivat minut aikaisin sunnuntaiaamuna ajattelemaan työtä, luovuutta, luottamusta ja rehellisyyttä.
Pahoittelen kaikkien journalististen sääntöjen vastaista pitkää aloitusta, mutta kuten usein tapahtuu, kun ihminen oppii uutta, ajattelun kultivoituessa hän hylkää entiset oppinsa. Entisestä lyhyen lauseen ihailijasta olen muuttunut koukeroisten, sisällökkäiden lauseiden rakastajaksi. Ne sopivat paremmin ajatteluun, joka ei pysähtele konekiväärityyliin, vaan leviää, laajenee, syöksähtelee ja välillä säteilee uusien oivallusten tulituksessa. Pahoittelen myös sotaisaa kuvakieltä, mutta se tuntuu sopivan mielentilaani.
Brittiläisen arkkitehtuurikriitikon tavoin en pidä Musiikkitalosta. Olkoon kuinka moderni, tekninen ja jännittävä tahansa sisältä, sen väri ja ulkomuoto terävine kulmineen ja lasinkiitävine pintoineen pikemminkin työntää ihmiset pois, kuin kutsuu luokseen. Tulen pahantuuliseksi vain nähdessäni sen. Ainoa positiivinen ulottuvuus saattaa olla draaman taju ja yllätyksellisyys, joka voi syntyä suunnittelematta. Jos sulkee silmänsä tai tuijottaa vain varpaitaan taloon mennessään häivyttääkseen luotaantyöntävän aistimuksen, voi sisällä saatava musiikillinen elämys moninkertaistua: kovasta, ikävästä portista on mahdollista siirtyä sävelien monimuotoiseen tunnelmaan. Ristiriita voi vahvistaa elämystä. Joka tapauksessa kiitän arvostelijaa rehellisyydestä, se on virvoittavaa!
Seuraavaksi ilahduin virkistävästi paitsi vihreiden hallitusehdoista, myös puheenjohtajaehdokkaiden esittelyteksteistä. Joku heistä muistutti puoluetta kauan elähdyttäneestä keskeisestä ajatuksesta: miten vihreät ovat suhtautuneet analyyttisesti ja uudistavasti työhön ja sen muuttumiseen yhteiskunnassa. Siinä on mielestäni niin vihreiden kuin Suomen tulevaisuus! Suhtautumisemme työn käsitteeseen on muututtava, koska työkin on muuttunut. Vihreiden lisäksi nuoret ovat kehityksen kärjessä. Nuoret ovat luovempia kuin keski-ikäisten poteroihinsa juuttuneiden ay-sukupolvi. Nuoret ovat kääntäneet haitan hyveeksi, väistämättömän positiiviseksi sisällölliseksi vaatimukseksi. He ovat huomanneet, että ”työttömänä” on aikaa tehdä itseä kiinnostavia asioita, jotka eivät vaadi rahaa, ja ovat siinä sivussa oivaltaneet, että työltä voi vaatia mielekkyyttä, sitä ei tule tehdä vain saadakseen oikeuden velkataakkaan. Tätä työn tehokkuutta ja tuloksellisuutta ajavat yritys- ja muut johtajat eivät ole ottaneet huomioon saneerauksissaan. Osakkeidenomistajien osuudet ja johtajien palkat ovat paisuneet, kun tavalliset ihmiset elävät perustulon varassa taitoineen. Mutta kummat loppujen lopuksi voivat paremmin? He, jotka juoksevat kvartaalitalouden ja pörssin talutusnuorassa vai he, jotka päättävät ajastaan itse ja käyttävät sitä sosiaaliseen yhdessäoloon, kalastukseen, luonnossa vaelteluun, lukemiseen, soittamiseen, kasvimaan kasvattamiseen, lasten kanssa oleiluun, jotka tekevät päivittäin työtä itsensä, kotinsa ja läheistensä, usein myös laajemman yhteisön hyväksi? Työltä on lupa ja syytä vaatia mielekkyyttä myös siltä kannalta kuinka paljon se lisää yleistä tai omaa hyvinvointia. Siihen haluaisin vihreiden keskittyvän tulevalla vaalikaudella! Tukea pienille, 1-2kin työntekijän yrityksille, byrokratian ja lupaviidakon karsimista pieniltä suunnittelutoimistoilta, elintarvikekioskeilta, baareilta, kahviloilta ja ruokapaikoilta, kannustusta osuuskuntien perustamiseen. Eikö olisi jo aika sanoa EI suuruudelle, pönäkkyydelle ja mahtipontisuudelle? Lukekaa Schumacheria uudestaan!
Mitä tulee uutta energiaa saaneeseen naapuriini ja sosiologian näkymättömään käteen, niistä nyt vain sen verran, että naapuri koki muodonmuutoksen mielekkään uuden työn myötä, ja Adam Smithin väärinkäsitetyn ”näkymättömän käden” voi mielikuvituksen avulla löytää monesta paikasta. Smithkään ei tarkoittanut suoraviivaisesti sitä, että kun yritykset ajavat omaa etuaan, se automaattisesti rapisee koko yhteiskuntaan, vaan liitti teoriaan erilaisia moraalifilosofisia ehtoja. Lukekaamme klassikkoja uudelleen, ja filosofiaa. Monenlaista näkymätöntä ohjausta voi meistä itse kukin saada arjessa kanssaihmisiltä, jotka kertovat kiinnostavista elämäntapa- ja muista vaihtoehdoista, mutta eivät tuputa, vaan antavat sinun itse tehdä löytöjä. On vain oltava valppaana!
Luotan nuoriin ja vihreiden uuden Suomen arkkitehteihin enemmän kuin pönäköiden, kulmikkaiden maamerkkien kohottavaan vaikutukseen. Joskin uskon myös, että luovuus piilee yllätyksissä ja vastakohdissa.
Maria Salonen