Vantaan Sanomien verkkolehti kertoi tänään kaupungin lisäävän maapolitiikan keinoihin rakennusmaan pakkolunastukset. Kaupunginjohtaja Kari Nenosen ja apulaiskaupunginjohtaja Juha-Veikko Nikulaisen ajama muutos kaupungin maapolitiikan toimintaperiaatteisiin on tervetullut, mutta auttamatta myöhässä. Aikaisemmin pakkolunastukset eivät ole kuuluneet kaupungin keinovalikoimaan. Kaupunki on kaavoittanut yksityisille, lähinnä rakennusliikkeiden omistamille maille. Maanarvon nousua on leikattu maanomistajien kanssa tehdyillä maankäyttösopimuksilla, joiden turvin keskimäärin puolet rakennusoikeudesta on siirtynyt kaupungille. Lisäksi tuoreimpiin maankäyttösopimuksiin on sisällytetty vaatimus siitä, että noin 20 % asuntokannasta tulee toteuttaa yhteiskunnan tukemana vuokra- ja asumisoikeustuotantona. Näillä periaatteilla kaavoitettiin muun muassa Sanoma Oyj:n omistamat laajat Keimolanmäen maa-alueet Marja-Vantaan kupeessa.
Helsinki on kaavoittanut pääasiassa kaupungin maille, mutta pääkaupungilla on historiallisista syistä ollut hallussaan mittava maaomaisuus. Yhtälailla historiallisista syistä Vantaalla, kuten myös Espoossa on uskottu maankäyttösopimuksiin. Käytäntö on perua 60 ja 70 -lukujen aluerakennuskäytännöistä, jolloin pääkaupunkiseudulle rakennettiin runsaan kymmenen vuoden aikana asunnot yli 100 000 uudelle asukkaalle. Silloisen Helsingin maalaiskunnan resurssit olivat vähäiset hallitsemaan nopeaa kasvua. Käytännössä maat omistaneet viljelijät teettivät ensimmäiset kaavat arkkitehtitoimistoilla ja myivät maat suoraan rakennusliikkeille. Tuotto jaettiin maanomistajan ja rakennusliikkeen kesken, jotka vuoden 1967 lainmuutokseen saakka vastasivat pitkälti kunnallistekniikan rakentamisesta. Aluerakentamissopimusten ja myöhemmin maankäyttösopimusten avulla kasvava osa tuotosta pyrittiin leikkaamaan kaupungille kunnallistekniikan sekä palveluiden rahoittamiseksi. Lunastusoikeutta ei kuitenkaan hennottu käyttää, jotta maan myynnillä vaurastuminen ei olisi jäänyt vain ensimmäisten joukossa maansa myynneinen eduksi.
Lunastusoikeuden käyttö ei kuitenkaan tarkoita maaomaisuuden sosialisointia. Maanomistaja saa maistaan käyvän korvauksen, joka lasketaan lunastushetkella voimassaolevien kaavamääräysten sekä rakennusoikeuden perusteella. Tästä syystä lunastusoikeutta olisi tullut käyttää jo 1970- ja 1980 -luvuilla, jolloin kaupungin rajojen sisällä oli vielä runsaasti kaavoittamatonta maata. Esimerkiksi Marja-Vantaan osalta tällä vuosituhannella toteutettujen maakauppojen vaihtoehtona ei enää ollut raakamaan (=maa- ja metsätalousmaan) hinnalla suoritettu pakkolunastus, sillä maan arvo oli noussut vuosien 1983 ja 1992 yleikaavojen myötä. Tämän joutui valtiokin huomaamaan lunastaessaan Hämeenlinnan moottoritien pohjia. Merkittävää hyötyä lunastusoikeuden käytöstä olisi saavutettavissa lähinnä Kaakkois-Vantaalla, Helsingin Sipooseen kaavaileman metroyhteyden varrella. Pienemmissä kohteissa tietoisuus lunastusmahdollisuudesta lähinnä helpottaa vapaaehtoisten neuvottelujen käymistä.
Vantaan Sanomien keskustelupalstalla heräsi pelko siitä, käytetäänkö lunastusoikeutta suurten omakotitonttien pilkkomiseen. Tuo pelko on aiheeton. Pakkolunastuksen sijasta asuntorakentamiseen kaavoitetulla alueella oikea keino rakentamattomien tai tehottomasti rakennettujen tonttien kohdalla on korotettu kiinteistövero. Mikäli rakentamattomien tonttien kiinteistöveroa korotettaisiin tuntuvasti, maanomistajien ei enää kannattaisi odottaa maanarvon nousua.