Ihminen on eläin. Ihminen on aivan yhtä eläin kuin vaikkapa karhu, päästäinen tai vuohi.
Viljami Kankaanpää kirjoittaa tänään ilmestyneessä Rönsyssä eläimistä oikein hienosti. Kolumnissa pohditaan erityisesti city-kanin asemaa.
Yleensä ihmiset jaottelevat eläimet erilaisiin lokeroihin sen mukaan, miten ihminen hyötyy eläimestä. Monet uskonnolliset ihmiset uskovat, että eläimet on luotu ihmistä varten. Jotkut vastustavat norpan suojelua, koska ”norpasta ei ole mitään hyötyä”. Turkistarhaajat kuvittelevat, että kettu tottuu kököttämään ahtaassa häkissä ilman virikkeitä ja piiloutumismahdollisuutta.
Harvempi tulee ajatelleeksi, että ihminen on aivan yhtä eläin. Mietitäänpä ihmisten käyttäytymistä normaaleissa sosiaalisissa tilaneissa. Käytöksessä löytyy yhtäläisyyksiä mihin tahansa laumaeläimeen.
Ei tarvitse vertailla tarhattua kettua, lemmikkikoiraan tai -kissaan. Voidaan ihan pätevästi verrata sitä itseemme: miltä minusta tuntuisi joutua vain hyödykkeeksi ilman vapautta ja omaa elämää? On absurdia edes ajatella, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Mikä oikeutus ihmisellä on päättää, mikä alue on ihmisen elintilaa ja miten mitäkin eläintä kuuluu pitää?
Kun ihmisiä pidetään vankina ja kidutetaan ja ihmisoikeuksia loukataan, ollaan järkyttyneitä, mutta muita eläimiä kohtelemme vielä julmemmin ilman yhtä suurta järkytystä. Onneksi meillä on kuitenkin eläinoikeusjärjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat ottaneet eläimet suojelukseensa.
Luonnossa eläimet saalistavat toisia eläimiä. Useimmille ”saaliseläimille” on lähes sattuman kauppaa, joutuuko suden tai pöllön suuhun. Olennainen ero on siinä, että eläin on vapaa ja se on saanut toteuttaa itseään sen luonnollisessa elinympäristössä.
Eläimestä ei tarvitse olla mitään hyötyä, ainakaan ihmiselle tai ihmisten kulttuurille ja yhteiskunnalle. Jokaisella eläimellä on kuitenkin paikkansa ekosysteemissä.
Jos eläimiä on pakko lokeroida, niin sanoisin, että ihminen on kaikkein pahin haittaeläin. Nyt on ihmisen vuoro väistää.