Lasten liikkuminen ja erityisesti sen vähäisyys joidenkin lasten kohdalla on ollut säännöllisesti otsikoissa viime vuosina. On oltu huolestuneita siitä, että samalla kun osa lapsista harrastaa ohjattua liikuntaa ylen määrin, niin arkiliikunta, pihaleikit ja muu perinteinen aktiivinen puuhailu on vähentynyt dramaattisesti. Suuri osa niistä lapsista, joita ei kuskata autolla liikuntaharrastuksiin, liikkuvat liian vähän ja pulskistuvat. Viimeisimpien selvitysten mukaan noin puolet lapsista liikkuu suosituksiin (alle kouluikäisille suositellaan kahta tuntia liikuntaa päivässä) nähden liian vähän. Luku on huolestuttavan suuri ja jotain asialle pitäisi tehdä.
Lisääntynyt ruutuaika, eli töllön, tietsikan ja videopelien ääressä vietetty aika on osa ongelmakenttää, mutta kokonaan liikkumattomuutta ei voi sen piikkiin laittaa. Lisäksi on kuultu väitteitä kaupunkiympäristön muuttumisesta entistä turvattomammaksi, mikä olisi aiheuttanut sen, että lapsia ei voi enää päästää keskenään pihoille entiseen malliin. En ihan osta tuota selitystä, sillä aika harvassa ovat Suomessa ne paikat, joissa kovin kummalliset vaarat vaatisivat lapsia pysyttelemään sisällä notkumassa.
Pihaleikkien vähenemisestä on myös syytelty sitä, että lapsia ei muka olisi riittävästi. Toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin pihat olivat täynnä suurin piirtein saman ikäistä porukkaa, ei nykyään kuulemma riitä lapsia pelien ja leikkien pyörittämiseen. Kyllä niitä riittää, ainakin periaatteessa. Tosin Kirkkikseen tai futikseen voi olla vaikea saada riittävää määrää osallistujia, jos suurin osa lapsista nyhjää kotien seinien sisäpuolella.
Leikkikulttuurin muutoksesta on ehkä osin syyttäminen sellaista suorituskeskeisyyttä, joka ajaa lapsia entistä tiukemmin ohjattujen harrastusten pariin, ja ne joita ei viedä harrastuksiin, jäävät sitten kokonaan liikkumisesta paitsi. Samanlainen kehityshän on ollut nähtävissä aikuistenkin liikunnassa. Kalliit kuntosali ja ohjatut jumpat kukoistavat, mutta siitä huolimatta väestön keskimääräinen yleiskunto hiipuu, mikä on ollut mitattavissa muun muassa armeijan kuntotesteissä.
Lapsena liikkuminen on siinäkin mielessä erityisen tärkeää, että lapsena omaksutut terveet elämäntavat ja liikkumistottumukset seuraavat helposti läpi koko elämän. Jos pienenä tottuu siihen, että joka paikkaan mennään autolla, voi olla vaikea myöhemminkään omaksua liikkuvaa elämäntapaa, jossa kaikkiin paikkoihin pääsee pyörällä tai kävellen.
Asenteisiin voidaan tietysti vaikuttaa monin tavoin ja esimerkiksi koulu on ottanut tiedottamisessa ja asenteiden muokkaamisessa hienosti roolia.
Julkiselta sektorilta toivoisi kuitenkin päättäväisempää tukea lasten ja nuorten liikkumiseen. Sen lisäksi, että lähiliikuntapaikat on pidettävä hyvässä kunnossa, voisivat kunnat alkaa järjestää jonkinlaisia avointen ovien vapaa liikkumisen kerhoja. Kynnys aloittaa ohjattu liikunta jonkin lajin parissa voi olla monille liian kova eikä tarvittavaan sitoutumiseenkaan olla aina valmiita. Sen sijaan kunnan, mahdollisesti yhteistyössä kolmannen sektorin toimijoiden kanssa, järjestämät kerhot, joissa voisi kokeilla eri lajeja tai leikkejä vapaasti, voisivat saada hyvinkin suuren suosion. Näissä olisi aina tarpeeksi lapsia, jotta saataisiin jengit kasaan. Ohjaajan palkkaus tietysti maksaisi jonkun verran, mutta jos esimerkiksi Vantaalle palkattaisiin vaikkapa viisi alueellista lasten ja nuorten liikunnan koordinaattoria pyörittämään toimintaa, niin kustannukset eivät hyötyihin nähden olisi kuitenkaan kovin suuria. Liikuntapaikathan ovat jo valmiina.
