Kokoomus julkisti eilen 10.2. ympäristöpoliittisen ohjelmansa tutulla otsikolla ”Vihreällä on viisi miljoonaa sävyä”. Paperissa on muutamia ihan kivoja ajatuksia mutta suuri linja hahmottuu heikosti. Etenkin ilmastopolitiikkaan ja luonnon monimuotoisuuden suojeluun kaivattaisiin sisältöä yleisluontoisen viherpiperryksen asemesta.
Ehkä parasta ohjelmassa on vahva liputtaminen vihreän verouudistuksen jatkamisen puolesta. Siihen liittyy ajatus taloudellisten ja muiden ohjauskeinojen kehittämisestä niin, että ne ohjaavat ympäristöystävällisiin toimintatapoihin. Kokoomus ymmärtää rahan päälle – euro on hyvä konsultti.
Ilmastonmuutoksen hillitsemiseen Kokoomus ei ympäristöohjelmassaan ota juuri kantaa, eikä myöskään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen tunnu erityisemmin huolettavan. Merkittävin linjaus tältä osin on vaatimus siitä, että luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden merkitys kansantaloudelle pitää arvioida. Kokoomus menee euro edellä, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys!
Kokoomuksen ympäristöpoliittinen ohjelma ei tohdi ottaa kantaa myöskään saimaannorpan, suurpetojen, vaelluskalojen tai muidenkaan uhanalaisten lajien tilanteeseen saati luontotyyppien uhanalaisuuteen. METSO-ohjelmalle on kai tulkittavissa laimeaa tukea, kun puolue liputtaa vapaaehtoisuuteen perustuvien luonnonsuojeluohjelmien kehittämisen puolesta. Yleisluontoisessa ohjelmassa ei oteta kantaa resursseihin – tällainen dollarinvihreä sävy ei ilmeisesti sisälly Kokoomuksen viiteen miljoonaan vaihtoehtoon!
Ehkä parasta antia ohjelmassa ovat vesiensuojeluun ja Itämereen liittyvät linjaukset, joissa korostetaan valtioiden yhteistyötä ja EU:n maataloustukien uudistamisen ympäristöulottuvuuksia. Samoin turpeen verotuksen kiristäminen ja luonnonsuojelun kannalta arvokkaiden soiden jättäminen turvetuotannon ulkopuolelle on tervetullutta tavaraa.
Myös eko- ja resurssitehokkuuden edistäminen saa kohtuullisen paljon huomiota niin asumisen, yhdyskuntarakenteen kuin tuotannollisen toiminnankin puolella. Tässä taitaa selkeimmin näkyä työryhmän puheenjohtajan asuntoministeri Jan Vapaavuoren kädenjälki.
Kaiken kaikkiaan ohjelmapaperi on kevyehkö kokonaisuus; pikkunäppärä, parhaimmillaan jopa ”ympäristöfiksu” (ugh!).
Hieman hämäräksi näin ulkopuoliselle arvioijalle jää ohjelman viimeinen pääotsikko ”Ympäristöpettämisen aika on ohi”. Viittaako tämä puolueen omiin toimiin? Mistähän moinen terve syyllisyydentunto kumpuaa?