Viime viikolla julkistettiin Työ- ja elinkeinoministeriön selvitys ”Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella”. Tulokset ovat pysäyttäviä: 15-29-vuotiaita nuoria on yhteiskunnallisten instituutioiden ulkopuolella lähes 60 000. He eivät siis ole töissä, opiskelemassa, eläkkeellä, armeijassa, eivät edes työttömiksi ilmoittautuneina. Pääsääntöisesti nämä nuoret ovat myös hyvin köyhiä, pääasiallinen tulonlähde lienee toimeentulotuki.

Ulkopuolisuus ja vähäinen koulutus liittyvät kiinteästi toisiinsa, sillä valtaosa pelkän peruskoulun oppimäärän suorittaneista kuuluu ulkopuolisten ryhmään. Tämä ei tietysti ole mikään suuri yllätys – nyky-yhteiskunnassa koulutuksen rooli on hyvin tärkeä.

TEMin selvitys panee miettimään hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita. ”Ulkopuolella olevat” nuoret ovat juuri niitä, joita yritetään saada takaisin yhteiskunnan toimintojen pariin ns. etsivän nuorisotyön avulla. Tästä onkin saatu hyviä tuloksia yhdessä vahvistetun työpajatoiminnan kanssa.

Mutta miksi meillä pääsee tällä tavoin ”katoamaan” näinkin suuri joukko nuoria? On todennäköistä, että useimmilla on myös peruskoulun käyminen ollut vaikeaa, ja orastava syrjäytymisriski on ollut koulussa selvästi nähtävissä. Miksei auttamisjärjestelmämme ole kyennyt tuomaan apua? Ennaltaehkäisy olisi kuitenkin sekä inhimillisesti että taloudellisesti paljon edullisempaa kuin jo ”kadotettujen” etsiminen ja pitkittyneesti syrjäytyneiden auttaminen.

Oppilashuollon, opinto-ohjauksen, lastensuojelun ja erityisnuorisotyön yhteistyössä on kehittämisen varaa. Nyt vastuu nuorista ikään kuin katoaa oppivelvollisuuden päätyttyä – ”huolinuoret” ovat peruskoulun jälkeen oman onnensa nojassa. Eikä se onni aina riitä.

Erityisen runsasta ulkopuolisuus on maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa: toisen asteen koulutusta ei aloiteta tai se keskeytetään. Kotoutumisen epäonnistuminen ja suomen kielen heikko taito ovat keskeisiä tekijöitä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan on ryhdistäydyttävä ja kannettava enemmän huolta nuorista.

Nuorten yhteiskuntatakuun säätäminen on tärkeä askel, mutta muutosta tarvitaan myös käytännön palveluiden järjestämisessä.

Viime viikolla julkistettiin Työ- ja elinkeinoministeriön selvitys ”Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella”. Tulokset ovat pysäyttäviä: 15-29-vuotiaita nuoria on yhteiskunnallisten instituutioiden ulkopuolella lähes 60 000. He eivät siis ole töissä, opiskelemassa, eläkkeellä, armeijassa, eivät edes työttömiksi ilmoittautuneina. Pääsääntöisesti nämä nuoret ovat myös hyvin köyhiä, pääasiallinen tulonlähde lienee toimeentulotuki.

Ulkopuolisuus ja vähäinen koulutus liittyvät kiinteästi toisiinsa, sillä valtaosa pelkän peruskoulun oppimäärän suorittaneista kuuluu ulkopuolisten ryhmään. Tämä ei tietysti ole mikään suuri yllätys – nyky-yhteiskunnassa koulutuksen rooli on hyvin tärkeä.

TEMin selvitys panee miettimään hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita. ”Ulkopuolella olevat” nuoret ovat juuri niitä, joita yritetään saada takaisin yhteiskunnan toimintojen pariin ns. etsivän nuorisotyön avulla. Tästä onkin saatu hyviä tuloksia yhdessä vahvistetun työpajatoiminnan kanssa.

Mutta miksi meillä pääsee tällä tavoin ”katoamaan” näinkin suuri joukko nuoria? On todennäköistä, että useimmilla on myös peruskoulun käyminen ollut vaikeaa, ja orastava syrjäytymisriski on ollut koulussa selvästi nähtävissä. Miksei auttamisjärjestelmämme ole kyennyt tuomaan apua? Ennaltaehkäisy olisi kuitenkin sekä inhimillisesti että taloudellisesti paljon edullisempaa kuin jo ”kadotettujen” etsiminen ja pitkittyneesti syrjäytyneiden auttaminen.

Oppilashuollon, opinto-ohjauksen, lastensuojelun ja erityisnuorisotyön yhteistyössä on kehittämisen varaa. Nyt vastuu nuorista ikään kuin katoaa oppivelvollisuuden päätyttyä – ”huolinuoret” ovat peruskoulun jälkeen oman onnensa nojassa. Eikä se onni aina riitä.

Erityisen runsasta ulkopuolisuus on maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa: toisen asteen koulutusta ei aloiteta tai se keskeytetään. Kotoutumisen epäonnistuminen ja suomen kielen heikko taito ovat keskeisiä tekijöitä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan on ryhdistäydyttävä ja kannettava enemmän huolta nuorista.

Nuorten yhteiskuntatakuun säätäminen on tärkeä askel, mutta muutosta tarvitaan myös käytännön palveluiden järjestämisessä.