Yleisesti käytössä oleva köyhyysraja on 60 prosenttia mediaanitienestistä. Tämän laskutavan mukaan Suomessa on noin 700 000 henkilöä köyhyysrajan alapuolella.
Kyse on niin sanotusta suhteellisesta köyhyydestä, jossa käytettävissä olevaa rahamäärää verrataan yleiseen ansiotasoon. Tällä laskutavalla ei ole kovinkaan paljon tekemistä absoluuttisen köyhyyden kanssa. Silti se on olennainen mittari, koska se kuvaa yhteiskunnan tuloeroja ja köyhimpien tulotasoa suhteessa kunkin valtion yleiseen tasoon.
Kaikkein tärkeintä köyhyyden torjumisessa on kuitenkin kaikkein köyhimpien tilanteen parantaminen. Se tarkoittaa työmarkkinatuen, pienimpien päivärahojen, toimeentulotuen ja pienimpien eläkkeiden tasokorotusta. Tällä autettaisiin kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia. Pienimpien etuuksien korottaminen ei kuitenkaan vähennä tuota 700 000 hengen porukkaa yhtään.
Pienimpien etuuksien nostaminen tulee myös varsin kalliiksi, koska ansiosidonnaiset korvaukset on sidottu perusetuuksiin. Siis jos työmarkkinatukea ja pienimpiä päivärahoja korotetaan, pitää kohentaa myös ansioturvaa. Tämä kytkös pitää ainakin kertaluontoisesti purkaa, jotta äärimmäistä köyhyyttä voidaan täsmävähentää.
Minua kiusaa kaikkein eniten yksinhuoltajaperheiden köyhyys. Yhden vanhemman perheessä elävän lapsen köyhyysriski on moninkertainen kahden huoltajan tilanteeseen verrattuna. Tähän on saatava korjausta, esimerkiksi lapsilisän yksinhuoltajakorotusta nostamalla.
Lapsilisät on myös määritettävä etuoikeutetuksi tuloksi, niin etteivät ne vähennä toimeentulotukea. Tällä hetkellä lapsilisiä maksetaan kaikille, jopa kaikkein suurituloisimmille pohatoille – mutta ei toimeentulotuen varassa oleville.
Lapsiköyhyyden torjuminen on hyvinvointivaltion tärkeimpiä tehtäviä. Nyt etenkin yhden huoltajan perheessä eläminen altistaa lapsen voimakkaasti köyhyysriskille.