Vaalit ovat monessa mielessä politiikan kulta-aikaa. Tärkeistä (ja vähemmän tärkeistä) asioista puhutaan ja kirjoitetaan, puolueet jalkautuvat kaduille ja ehdokkaat ja heidän tukiryhmänsä painavat viimeiset viikot menemään kipukynnyksen tuolla puolen.
Tässä kaikessa on paljon samaa kuin joukkulajien pudotuspeleissä, joissa pitkää heitetään ristikulmaan illasta toiseen epäinhimillisellä pelitahdilla ja jossa murtumaa pienemmät vammat salataan vastustajilta viimeiseen asti. Niille, jotka ovat hommassa itse mukana tai joita muuten politiikka kiinnostaa, tämä on kulta-aikaa, mutta osa kansasta alkaa jo kyllästyä, kun joka kulmalla tyrkytetään flaijeria ja media suoltaa pelkkää politiikkaa aamusta iltaan. Kaiken kruunaa sunnuntai-illan tulosten laskenta, jossa valitettavasti ei enää päästä arvuuttelemaan, missä vaiheessa Tarmo Ropponen heittää rotsin pois ja milloin kääritään hihat.
Vaalikentillä (härre gyyd mikä termi) eniten kysymyksiä Vihreiden ympärillä nostattaneita asioita ovat olleet ydinvoima (vastustamme ja olemme aina vastustaneet), sukupuolineutraali avioliittolaki (mielestämme kaikille kuuluu samat oikeudet seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta), maahanmuutto (tulijoita ei ole liikaa, mutta kotouttamistoimia, kuten kielikoulutusta ja työllistymisen edistämistä, pitää parantaa ja tehostaa) ja EU:n tukipaketit (meidän pitää osaltamme osallistua yhteisen talousalueen vakauden säilyttämiseen). Itse olen ammatistani ja taustastani johtuen saanut keskustella mukavan paljon myös lasten, perheiden ja nuorten asioista sekä koulutuskysymyksistä. Vantaalla myös metropolipolitiikka on puhuttanut jonkin verran.
Edessä on viimeinen rutistus, game seven, ja nyt pitää kaikki paukut pistää peliin. Aina kannattaa äänestää, mutta nyt erityisesti on se hetki, jolloin on syytä vääntäytyä äänestyskoppiin ja pistää kuponkiin Uudellamaalla joku numero väliltä 2-36 ja Helsingissä 2-22. Näillä numeroilla äänestetään suvaitsevaisen, oikeudenmukaisen ja avoimen Suomen puolesta, jossa ihmistä ja ympäristöä ei unohdeta.