En olisi ikinä uskonut, että Suomessa toimii 2010-luvulla laitos, joka pilaa vesiä yli sadan kilometrin päähän, aiheuttaa mätämunan hajua kymmenien kilometrien säteellä ja myrkyttää lintuja hengiltä. Tällaisen touhun piti jäädä historiaan jo kymmeniä vuosia sitten – mutta nytpäs meillä on Talvivaaran kaivos, joka tekee tuota kaikkea!

Asia on vakava jo yksittäistapauksena, mutta vielä mietteliäämmäksi vetää, kun tietää millainen kaivosbuumi Pohjois- ja Itä-Suomea tällä vuosikymmenellä odottaa. Kaivostoiminta on moninkertaistumassa maassamme.

Sen tähden on tarpeen tehdä korjausliikkeitä sekä lainsäädäntöön että hallintoon. Tällainen villi meno ei voi jatkua. Minusta jopa Talvivaaran kaivoksen toiminnan keskeyttäminen siihen saakka, että ympäristökuormitus saadaan kohtuulliselle tasolle, olisi perusteltua.

Ehdotettu louhintavero on hyvä ajatus; sen kautta valtio ja kunnat saisivat suoraa hyötyä kaivoksista. Samalla kierrätysmateriaalit saisivat vähän kilpailuetua neitseellisiin raaka-aineisiin nähden.

Meidän kaivoslakimme on verrattain tuore, mutta sen toimivuudesta pitää tehdä pikimmiten perusteellinen arvio, Talvivaaran kokemusten viisastuttamana. Myös ympäristölupaprosessia vaadittavine selvityksineen sekä valvonnan tehoa ja tiukkuutta pitää arvioida kriittisesti. Näyttää selvältä, että valvovien viranomaisten resurssit eivät ole riittävät – eivät edes nyt, saati sitten kaivosrynnäkön edetessä.

Toinen paljon julkisuudessa ollut asia on turvetuotanto ja sen vesistövaikutukset. Myös tällä saralla tarvitaan uutta otetta ja suuntaa.

Turve on moniongelmainen energianlähde: sen tuotanto heikentää luonnon monimuotoisuutta, aiheuttaa raskaat ilmastopäästöt ja pilaa vesistöjä. Turpeen käytön lopettamiseen pitääkin tähdätä esimerkiksi kymmenen vuoden siirtymäajalla.

Turpeennosto pitää rajoittaa jo luontoarvonsa menettäneille soille, joita herra paratkoon on riittämiin Suomessa. Samalla ympäristölupiin pitää asettaa tiukat vesienpuhdistusvaatimukset, joita myös valvotaan. Näillä eväillä turpeennostoa voidaan, pitkin hampain, jatkaa sen aikaa, että turve pystytään korvaamaan uusiutuvalla energialla.

Vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on esiintynyt varsin jämäkästi etenkin turveasioiden suhteen. Ero edelliseen ympäristöministeriin on dramaattinen: nyt on sellainen tunnelma, että ympäristöasioihin suhtaudutaan niille kuuluvalla vakavuudella ja ongelmiin etsitään aktiivisesti ratkaisuja.

Kaivosasioiden ja turvetuotannon lisäksi ympäristöponnisteluja tarvitaan EU:n maataloustukiuudistuksen yhteydessä, lohen, taimenen ja siian kantojen kestävyyden edistämisessä, ilmastolain valmistelussa, metsälain uudistamisessa sekä ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksen valmistelussa vain muutamia mainitakseni. Ministerillä on paljon töitä!