Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!