hanna temmes 240 (Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 19.9.2013)

On taas se ai­ka vuo­des­ta, kun nuo­ria nai­sia pa­tis­te­taan töi­hin. Mi­hin töi­hin ja mil­lai­sin in­hi­mil­li­sin kus­tan­nuk­sin, on yh­den­te­ke­vää. Maam­me jäl­leen­ra­ken­nuk­seen tar­vi­taan kaik­kia. Myös nii­tä, joi­ta ei nou­su­kau­del­la työ­maail­mas­sa eri­tyi­sem­min kai­va­ta.

Kun Suo­mi saa ta­lou­ten­sa nou­suun, nais­ten voi­daan an­taa va­lua ta­kai­sin pai­koil­leen, eli ko­tiin ja help­poi­hin töi­hin. Hy­vi­nä ai­koi­na nuor­ten nais­ten työn pe­rään ei huu­del­la, ei kai­va­ta hei­dän mie­hiä kor­keam­paa kou­lu­tus­taan ei­kä ol­la kiin­nos­tu­nei­ta hei­dän ve­ro­ker­ty­mäs­tään.

Kun syyl­lis­te­tään ko­to­na lap­siaan hoi­ta­via nai­sia, tu­li­si muis­taa, et­tä me nai­set em­me syn­ny lais­koi­na, työ­tä vie­rok­su­vi­na ko­din­hen­get­tä­ri­nä. Mo­net meis­tä on ajet­tu niin ah­taal­le so­siaa­lis­ten vaa­ti­mus­ten vii­dak­koon, et­tä va­lit­sem­me tien, jo­ka on edes lä­hi­pii­ril­lem­me par­haak­si. Jos tä­mä on vää­rin, ker­to­kaa, mi­tä voi­sim­me teh­dä pa­rem­min.

Hanna Temmes