Talouskeskustelu on ollut viime päivinä vilkasta. Sopeuttamistarpeen suuruus liikkuu esittäjästä riippuen kuudesta miljardista (valtiovarainministeriö) nollaan (vasemmistoliitto) tulevan vaalikauden aikana. Synkimmät tahot pelottelevat Kreikan tiellä; tarkoittanevat että tien päässä häämöttää Paavo Arhinmäen valinta pääministeriksi!
Vakavasti puhuen Suomen valtio on velkaantunut viimeisten
vuosien aikana kovalla vauhdilla – kuudesta kymmeneen miljardia vuodessa. Julkinen
velka yltää lähiaikoina 60 prosenttiin BKT:sta, joka on EU:n velkaantumisraja.
Tosin suuri osa Euroopan maista on velkaantunut tuntuvasti enemmän, joten 60 prosentin
ylitystä on vaikea pitää tuomiopäivän rajana. Paniikkinappulaa ei ole velkaantumisasteen
takia syytä painaa pohjaan, vaikka tilanne huonolta näyttääkin.
Velkaantumisen pysäyttäminen on vaikeaa, vaikka
suoraviivaisesti ajateltuna se ei vaadi kuin menojen vähentämistä ja tulojen
kasvattamista.
Etuuksien leikkaaminen heikentää köyhien ja pienituloisten
asemaa ja lisäksi hyydyttää kotimarkkinoita. Pienituloisten eurot menevät
kulutukseen ja pyörittävät kansantaloutta. Myös verojen korottaminen heikentää ostovoimaa
– ja meidän veroasteemme on muutenkin jo varsin korkea. Näivettämispolitiikan
seurauksena työttömyys pahenisi edelleen, mikä puolestaan syventäisi jokseenkin
kaikkia ongelmiamme.
Tällä hallituskaudella taloutta on sopeutettu
miljarditolkulla, mutta tilanne ei näytä yhtään aiempaa valoisammalta.
Erilaisia mahdollisimman vähän haitallisia säästökohteita on etsitty ja
toimeenpantu urakalla. Valtionhallinnossa on käytetty myös juustohöylää, jopa
niin paljon että luu paistaa. Esimerkkeinä voi mainita vaikka oikeusministeriön
ja ELY-keskukset.
Sen sijaan paljon rummutetut rakenteelliset uudistukset ovat
jääneet toteuttamista vaille valmiiksi. Yksi toisensa jälkeen on kupsahtanut:
kuntauudistus, sote, kuntien tehtävien karsinta, metropolihallinto, toisen
asteen koulutus, perhevapaat. Edes tietotekniikan parempi hyödyntäminen
julkisella sektorilla ei ole edennyt toteutukseen saakka. Muutosvastarinta on
toistaiseksi ollut voittava voima.
Mutta maailma on muuttunut ja Suomen ongelmat ovat niin
vakavat, että tarvitaan isoja uudistuksia. Savupiippuyhteiskunnan ratkaisuilla
ei selätetä tämän päivän haasteita.
Sote-uudistuksen pitkän tähtäimen taloudellinen merkitys on
suuri, semminkin kun väestömme ikääntyy vauhdilla. Uuden hallituskauden aluksi
uudistus on pantava nopeasti liikkeelle – nyt on hukattu jo vuosia! Ja toinen
hoputettava asia on tietotekniikan hyväksikäyttö julkisissa palveluissa.
Sähköisten palveluiden lisäämisessä on miljardiluokan säästöpotentiaali.
Julkinen sektorimme laahaa 10-20 vuotta yritysmaailman perässä.
Vihreät ovat esittäneet vajaan kahden miljardin suoria sopeutuksia
tulevalle kaudelle. Tämä ei riitä valtiontalouden alijäämän paikkaamiseen,
mutta pelkillä leikkauksilla ja veronkiristyksillä ei noidankehää katkaista. Rakenneuudistukset
sote mukaan lukien alkavat jo tuottaa tulosta hallituskauden lopulla – jos ne
pannaan ripeästi toimeen!
Kaikkein tärkein asia on kuitenkin työllisyys. Nykyinen
työttömyyden taso aiheuttaa julkiselle taloudelle massiivisen taloudellisen rasitteen,
itse asiassa koko kestävyysvajeen suuruisen. Eikä sosiaalistakaan rasitetta pidä
vähätellä.
Ensisijaista on, että työpaikkoja syntyy yrityksiin. Kun
uutta Nokiaa ei varmaankaan pulpahda esiin, on katseet käännettävä pienten ja
keskisuurten yritysten suuntaan. Niissä on suuri työllistämispotentiaali.
Työllistämisen ja työn vastaanottamisen kynnyksiä pitää alentaa, tähdätä
maltillisiin palkkaratkaisuihin ja suunnata panoksia uusille kasvualoille.
Huononäköinenkin Reetta voi havaita megatrendejä, joissa
muhii maailmanlaajuisia mahdollisuuksia. Silloin puhutaan uusiutuvasta
energiasta, biotaloudesta, hyvinvointi- ja hoivapalveluista, kiertotaloudesta,
clean techistä, luovasta taloudesta ja automaatiosta ellei peräti robotiikasta.
Nokian jäljiltä meillä on vielä huikea määrä ajantasaista osaamista.
Paras julkisen talouden tervehdyttäjä ei ole se, joka
läväyttää pöytään veretseisauttavimmat leikkauslistat. Valtakunta tarvitsee
suunnan ja näkymän tulevaisuuteen: ei Kreikan mallia, ei kurjistamista, vaan
kolmas tie kestävään nousuun.