mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Monipuolinen ja rikas ravintolaelämä on elävän kaupunkikulttuurin välttämätön edellytys. Sillä on suuri merkitys niin asukkaille kuin matkailullekin: ruuan ja juoman parista etsitään elämyksiä, seuraa ja nautintoja.
Suomalainen alkoholipolitiikka ei
kuitenkaan millään lailla tue ravintoloiden menestymistä – päin vastoin.
Viimeisten 20 vuoden aikana ravintolassa nautitun alkoholin osuus on pudonnut
merkittävästi, se on enää noin 10 prosenttia kulutuksesta. Tämä näkyy myös ravintoloiden
kannattavuudessa.
Ravintola on kuitenkin kaikkein paras
paikka alkoholin nauttimiseen: siellä on sosiaalinen ja virallinen kontrolli ja
lisäksi korkea hinta rajoittaa ylenmääräistä juomista. Soittoruokalat ovat myös
merkittäviä elävän musiikin esittämispaikkoja.
Ravintolakulttuurin nousua uuteen
kukoistukseen pitää tukea alentamalla anniskellun alkoholin ALV samalle tasolle
ruuan kanssa eli 14 prosenttiin. Alennus lisäisi juomien ohella myös ruuan
menekkiä, siirtäisi juomista kodeista ravintoloihin ja parantaisi näin alan
työllisyyttä sekä lisäisi verotuloja. Haittoja on vaikea nähdä – ei ole
todennäköistä, että tämä lisäisi alkoholin kokonaiskulutusta.
Toisekseen on syytä helpottaa terassi-
ja aukiolosäädöksiä. Tarvitsemme elävää kaupunkikulttuuria, ja vähemmälläkin
säätelyllä pärjätään kyllä. Kesäterassit ja yökerhot ovat tärkeä osa
kaupunkielämää!
Lisäksi naurettavuuksiin ulottuvaa
anniskelusääntelyä pitää höllentää. Nykyisin useamman ravintolan yhteiset
anniskelutilat on kielletty, hotellin aulabaarin anniskelutilassa ei saa olla
hotdog-kauppiasta eikä festarien olutkarsinassa sallita ulkopuolista katuruuan
myyjää. Tuplaviskin myynti on kielletty.
Sarvikuono-tyyppisen, yliholhoavan
alkoholisääntelyn aika ohi. Vapaamielisempi suhtautuminen alkoholiin liittyviin
sääntöihin normalisoisi suomalaisten traumaattista alkoholisuhdetta.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Ukrainan myötä tulehtunut turvallisuustilanne on saanut monet pohtimaan suhtautumistaan Suomen puolustukseen ja Natoon. Olen sitä minäkin miettinyt. En millään pysty näkemään, että turvallisuutemme paranisi, jos pitkä itärajamme olisi maailman suurimpien sotilasmahtien rajalinja.
Monenlaisia uhkakuvia on mahdollista kuvitella – myös sellaisia,
joissa Nato toisi maallemme tarpeelliset turvatakuut. Ehkä Venäjä ei tänne
hyökkäisi, jos se tietäisi Naton ja USAn rientävän heti apuun artikla viiden
nojalla.
Mutta kumpi on todennäköisempi, Suomen ja Venäjän vaiko Naton
ja Venäjän välinen sotilaallinen kriisi? Molemmissa vaihtoehdoissa olisimme
heti osapuolena.
Jos Venäjän ja Suomen välille syttyisi täysimittainen sota, meidän
kävisi siinä ottelussa luultavasti huonosti. Emme pystyisi torjumaan hyökkäystä.
Maamme pitäminen miehitettynä olisi kuitenkin hankalaa, mikäli väestön
puolustustahto olisi vahva. Olisimme kekseliäitä tihutöiden tekijöitä.
Jos taas Venäjä ja Nato ajautuisivat sotaan, olisimme
etulinjassa suurten sotilasmahtien pelikenttänä. Omalla tahdollamme tai
toiminnallamme ei olisi suurtakaan merkitystä.
Tämän arvion, joka toki on aika lailla yksinkertaistettu analyysi,
johdosta pidän selkeästi viisaimpana pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana
maana.
On myös hyvä, että maailmassa ylipäätään on suuriin
sotilasblokkeihin kuulumattomia maita. Eteen voi tulla tilanteita, joissa
sitoutumattomilla rauhanvälittäjillä on tärkeä rooli. Martti Ahtisaaren, Elisabeth
Rehnin ja Pekka Haaviston kaltaisten henkilöiden lähtökohdat ovat hyvät
osittain Suomen neutraalin aseman johdosta.
Nato-jäsenyyden sijasta sotilaallinen yhteistyö Ruotsin
kanssa on hyvä kehityssuunta. Harjoitus-, kalusto- ja valvontayhteistyö
liittoutumattoman naapurin kanssa on luontevaa ja vahvistaa molempia osapuolia.
Muidenkin Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä voidaan tiivistää, jos kohta niiden
Nato-jäsenyys asettaa rajoitteita.
Myös EU-suunta on sinänsä ihan hyväksyttävä ajatus, mutta
kovin paljon realismia siinä ei ole. Suurin osa EU-maista on Naton jäseniä,
eikä niillä liene kovin suurta hinkua ryhtyä rakentamaan kaksinkertaista
puolustusta. EU-armeijan varaan ei kannata laskea mitään.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Monipuolinen ja rikas ravintolaelämä on elävän kaupunkikulttuurin välttämätön edellytys. Sillä on suuri merkitys niin asukkaille kuin matkailullekin: ruuan ja juoman parista etsitään elämyksiä, seuraa ja nautintoja.
Suomalainen alkoholipolitiikka ei
kuitenkaan millään lailla tue ravintoloiden menestymistä – päin vastoin.
Viimeisten 20 vuoden aikana ravintolassa nautitun alkoholin osuus on pudonnut
merkittävästi, se on enää noin 10 prosenttia kulutuksesta. Tämä näkyy myös ravintoloiden
kannattavuudessa.
Ravintola on kuitenkin kaikkein paras
paikka alkoholin nauttimiseen: siellä on sosiaalinen ja virallinen kontrolli ja
lisäksi korkea hinta rajoittaa ylenmääräistä juomista. Soittoruokalat ovat myös
merkittäviä elävän musiikin esittämispaikkoja.
Ravintolakulttuurin nousua uuteen
kukoistukseen pitää tukea alentamalla anniskellun alkoholin ALV samalle tasolle
ruuan kanssa eli 14 prosenttiin. Alennus lisäisi juomien ohella myös ruuan
menekkiä, siirtäisi juomista kodeista ravintoloihin ja parantaisi näin alan
työllisyyttä sekä lisäisi verotuloja. Haittoja on vaikea nähdä – ei ole
todennäköistä, että tämä lisäisi alkoholin kokonaiskulutusta.
Toisekseen on syytä helpottaa terassi-
ja aukiolosäädöksiä. Tarvitsemme elävää kaupunkikulttuuria, ja vähemmälläkin
säätelyllä pärjätään kyllä. Kesäterassit ja yökerhot ovat tärkeä osa
kaupunkielämää!
Lisäksi naurettavuuksiin ulottuvaa
anniskelusääntelyä pitää höllentää. Nykyisin useamman ravintolan yhteiset
anniskelutilat on kielletty, hotellin aulabaarin anniskelutilassa ei saa olla
hotdog-kauppiasta eikä festarien olutkarsinassa sallita ulkopuolista katuruuan
myyjää. Tuplaviskin myynti on kielletty.
Sarvikuono-tyyppisen, yliholhoavan
alkoholisääntelyn aika ohi. Vapaamielisempi suhtautuminen alkoholiin liittyviin
sääntöihin normalisoisi suomalaisten traumaattista alkoholisuhdetta.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Ukrainan myötä tulehtunut turvallisuustilanne on saanut monet pohtimaan suhtautumistaan Suomen puolustukseen ja Natoon. Olen sitä minäkin miettinyt. En millään pysty näkemään, että turvallisuutemme paranisi, jos pitkä itärajamme olisi maailman suurimpien sotilasmahtien rajalinja.
Monenlaisia uhkakuvia on mahdollista kuvitella – myös sellaisia,
joissa Nato toisi maallemme tarpeelliset turvatakuut. Ehkä Venäjä ei tänne
hyökkäisi, jos se tietäisi Naton ja USAn rientävän heti apuun artikla viiden
nojalla.
Mutta kumpi on todennäköisempi, Suomen ja Venäjän vaiko Naton
ja Venäjän välinen sotilaallinen kriisi? Molemmissa vaihtoehdoissa olisimme
heti osapuolena.
Jos Venäjän ja Suomen välille syttyisi täysimittainen sota, meidän
kävisi siinä ottelussa luultavasti huonosti. Emme pystyisi torjumaan hyökkäystä.
Maamme pitäminen miehitettynä olisi kuitenkin hankalaa, mikäli väestön
puolustustahto olisi vahva. Olisimme kekseliäitä tihutöiden tekijöitä.
Jos taas Venäjä ja Nato ajautuisivat sotaan, olisimme
etulinjassa suurten sotilasmahtien pelikenttänä. Omalla tahdollamme tai
toiminnallamme ei olisi suurtakaan merkitystä.
Tämän arvion, joka toki on aika lailla yksinkertaistettu analyysi,
johdosta pidän selkeästi viisaimpana pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana
maana.
On myös hyvä, että maailmassa ylipäätään on suuriin
sotilasblokkeihin kuulumattomia maita. Eteen voi tulla tilanteita, joissa
sitoutumattomilla rauhanvälittäjillä on tärkeä rooli. Martti Ahtisaaren, Elisabeth
Rehnin ja Pekka Haaviston kaltaisten henkilöiden lähtökohdat ovat hyvät
osittain Suomen neutraalin aseman johdosta.
Nato-jäsenyyden sijasta sotilaallinen yhteistyö Ruotsin
kanssa on hyvä kehityssuunta. Harjoitus-, kalusto- ja valvontayhteistyö
liittoutumattoman naapurin kanssa on luontevaa ja vahvistaa molempia osapuolia.
Muidenkin Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä voidaan tiivistää, jos kohta niiden
Nato-jäsenyys asettaa rajoitteita.
Myös EU-suunta on sinänsä ihan hyväksyttävä ajatus, mutta
kovin paljon realismia siinä ei ole. Suurin osa EU-maista on Naton jäseniä,
eikä niillä liene kovin suurta hinkua ryhtyä rakentamaan kaksinkertaista
puolustusta. EU-armeijan varaan ei kannata laskea mitään.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Monipuolinen ja rikas ravintolaelämä on elävän kaupunkikulttuurin välttämätön edellytys. Sillä on suuri merkitys niin asukkaille kuin matkailullekin: ruuan ja juoman parista etsitään elämyksiä, seuraa ja nautintoja.
Suomalainen alkoholipolitiikka ei
kuitenkaan millään lailla tue ravintoloiden menestymistä – päin vastoin.
Viimeisten 20 vuoden aikana ravintolassa nautitun alkoholin osuus on pudonnut
merkittävästi, se on enää noin 10 prosenttia kulutuksesta. Tämä näkyy myös ravintoloiden
kannattavuudessa.
Ravintola on kuitenkin kaikkein paras
paikka alkoholin nauttimiseen: siellä on sosiaalinen ja virallinen kontrolli ja
lisäksi korkea hinta rajoittaa ylenmääräistä juomista. Soittoruokalat ovat myös
merkittäviä elävän musiikin esittämispaikkoja.
Ravintolakulttuurin nousua uuteen
kukoistukseen pitää tukea alentamalla anniskellun alkoholin ALV samalle tasolle
ruuan kanssa eli 14 prosenttiin. Alennus lisäisi juomien ohella myös ruuan
menekkiä, siirtäisi juomista kodeista ravintoloihin ja parantaisi näin alan
työllisyyttä sekä lisäisi verotuloja. Haittoja on vaikea nähdä – ei ole
todennäköistä, että tämä lisäisi alkoholin kokonaiskulutusta.
Toisekseen on syytä helpottaa terassi-
ja aukiolosäädöksiä. Tarvitsemme elävää kaupunkikulttuuria, ja vähemmälläkin
säätelyllä pärjätään kyllä. Kesäterassit ja yökerhot ovat tärkeä osa
kaupunkielämää!
Lisäksi naurettavuuksiin ulottuvaa
anniskelusääntelyä pitää höllentää. Nykyisin useamman ravintolan yhteiset
anniskelutilat on kielletty, hotellin aulabaarin anniskelutilassa ei saa olla
hotdog-kauppiasta eikä festarien olutkarsinassa sallita ulkopuolista katuruuan
myyjää. Tuplaviskin myynti on kielletty.
Sarvikuono-tyyppisen, yliholhoavan
alkoholisääntelyn aika ohi. Vapaamielisempi suhtautuminen alkoholiin liittyviin
sääntöihin normalisoisi suomalaisten traumaattista alkoholisuhdetta.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Ukrainan myötä tulehtunut turvallisuustilanne on saanut monet pohtimaan suhtautumistaan Suomen puolustukseen ja Natoon. Olen sitä minäkin miettinyt. En millään pysty näkemään, että turvallisuutemme paranisi, jos pitkä itärajamme olisi maailman suurimpien sotilasmahtien rajalinja.
Monenlaisia uhkakuvia on mahdollista kuvitella – myös sellaisia,
joissa Nato toisi maallemme tarpeelliset turvatakuut. Ehkä Venäjä ei tänne
hyökkäisi, jos se tietäisi Naton ja USAn rientävän heti apuun artikla viiden
nojalla.
Mutta kumpi on todennäköisempi, Suomen ja Venäjän vaiko Naton
ja Venäjän välinen sotilaallinen kriisi? Molemmissa vaihtoehdoissa olisimme
heti osapuolena.
Jos Venäjän ja Suomen välille syttyisi täysimittainen sota, meidän
kävisi siinä ottelussa luultavasti huonosti. Emme pystyisi torjumaan hyökkäystä.
Maamme pitäminen miehitettynä olisi kuitenkin hankalaa, mikäli väestön
puolustustahto olisi vahva. Olisimme kekseliäitä tihutöiden tekijöitä.
Jos taas Venäjä ja Nato ajautuisivat sotaan, olisimme
etulinjassa suurten sotilasmahtien pelikenttänä. Omalla tahdollamme tai
toiminnallamme ei olisi suurtakaan merkitystä.
Tämän arvion, joka toki on aika lailla yksinkertaistettu analyysi,
johdosta pidän selkeästi viisaimpana pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana
maana.
On myös hyvä, että maailmassa ylipäätään on suuriin
sotilasblokkeihin kuulumattomia maita. Eteen voi tulla tilanteita, joissa
sitoutumattomilla rauhanvälittäjillä on tärkeä rooli. Martti Ahtisaaren, Elisabeth
Rehnin ja Pekka Haaviston kaltaisten henkilöiden lähtökohdat ovat hyvät
osittain Suomen neutraalin aseman johdosta.
Nato-jäsenyyden sijasta sotilaallinen yhteistyö Ruotsin
kanssa on hyvä kehityssuunta. Harjoitus-, kalusto- ja valvontayhteistyö
liittoutumattoman naapurin kanssa on luontevaa ja vahvistaa molempia osapuolia.
Muidenkin Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä voidaan tiivistää, jos kohta niiden
Nato-jäsenyys asettaa rajoitteita.
Myös EU-suunta on sinänsä ihan hyväksyttävä ajatus, mutta
kovin paljon realismia siinä ei ole. Suurin osa EU-maista on Naton jäseniä,
eikä niillä liene kovin suurta hinkua ryhtyä rakentamaan kaksinkertaista
puolustusta. EU-armeijan varaan ei kannata laskea mitään.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Monipuolinen ja rikas ravintolaelämä on elävän kaupunkikulttuurin välttämätön edellytys. Sillä on suuri merkitys niin asukkaille kuin matkailullekin: ruuan ja juoman parista etsitään elämyksiä, seuraa ja nautintoja.
Suomalainen alkoholipolitiikka ei
kuitenkaan millään lailla tue ravintoloiden menestymistä – päin vastoin.
Viimeisten 20 vuoden aikana ravintolassa nautitun alkoholin osuus on pudonnut
merkittävästi, se on enää noin 10 prosenttia kulutuksesta. Tämä näkyy myös ravintoloiden
kannattavuudessa.
Ravintola on kuitenkin kaikkein paras
paikka alkoholin nauttimiseen: siellä on sosiaalinen ja virallinen kontrolli ja
lisäksi korkea hinta rajoittaa ylenmääräistä juomista. Soittoruokalat ovat myös
merkittäviä elävän musiikin esittämispaikkoja.
Ravintolakulttuurin nousua uuteen
kukoistukseen pitää tukea alentamalla anniskellun alkoholin ALV samalle tasolle
ruuan kanssa eli 14 prosenttiin. Alennus lisäisi juomien ohella myös ruuan
menekkiä, siirtäisi juomista kodeista ravintoloihin ja parantaisi näin alan
työllisyyttä sekä lisäisi verotuloja. Haittoja on vaikea nähdä – ei ole
todennäköistä, että tämä lisäisi alkoholin kokonaiskulutusta.
Toisekseen on syytä helpottaa terassi-
ja aukiolosäädöksiä. Tarvitsemme elävää kaupunkikulttuuria, ja vähemmälläkin
säätelyllä pärjätään kyllä. Kesäterassit ja yökerhot ovat tärkeä osa
kaupunkielämää!
Lisäksi naurettavuuksiin ulottuvaa
anniskelusääntelyä pitää höllentää. Nykyisin useamman ravintolan yhteiset
anniskelutilat on kielletty, hotellin aulabaarin anniskelutilassa ei saa olla
hotdog-kauppiasta eikä festarien olutkarsinassa sallita ulkopuolista katuruuan
myyjää. Tuplaviskin myynti on kielletty.
Sarvikuono-tyyppisen, yliholhoavan
alkoholisääntelyn aika ohi. Vapaamielisempi suhtautuminen alkoholiin liittyviin
sääntöihin normalisoisi suomalaisten traumaattista alkoholisuhdetta.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Monipuolinen ja rikas ravintolaelämä on elävän kaupunkikulttuurin välttämätön edellytys. Sillä on suuri merkitys niin asukkaille kuin matkailullekin: ruuan ja juoman parista etsitään elämyksiä, seuraa ja nautintoja.
Suomalainen alkoholipolitiikka ei
kuitenkaan millään lailla tue ravintoloiden menestymistä – päin vastoin.
Viimeisten 20 vuoden aikana ravintolassa nautitun alkoholin osuus on pudonnut
merkittävästi, se on enää noin 10 prosenttia kulutuksesta. Tämä näkyy myös ravintoloiden
kannattavuudessa.
Ravintola on kuitenkin kaikkein paras
paikka alkoholin nauttimiseen: siellä on sosiaalinen ja virallinen kontrolli ja
lisäksi korkea hinta rajoittaa ylenmääräistä juomista. Soittoruokalat ovat myös
merkittäviä elävän musiikin esittämispaikkoja.
Ravintolakulttuurin nousua uuteen
kukoistukseen pitää tukea alentamalla anniskellun alkoholin ALV samalle tasolle
ruuan kanssa eli 14 prosenttiin. Alennus lisäisi juomien ohella myös ruuan
menekkiä, siirtäisi juomista kodeista ravintoloihin ja parantaisi näin alan
työllisyyttä sekä lisäisi verotuloja. Haittoja on vaikea nähdä – ei ole
todennäköistä, että tämä lisäisi alkoholin kokonaiskulutusta.
Toisekseen on syytä helpottaa terassi-
ja aukiolosäädöksiä. Tarvitsemme elävää kaupunkikulttuuria, ja vähemmälläkin
säätelyllä pärjätään kyllä. Kesäterassit ja yökerhot ovat tärkeä osa
kaupunkielämää!
Lisäksi naurettavuuksiin ulottuvaa
anniskelusääntelyä pitää höllentää. Nykyisin useamman ravintolan yhteiset
anniskelutilat on kielletty, hotellin aulabaarin anniskelutilassa ei saa olla
hotdog-kauppiasta eikä festarien olutkarsinassa sallita ulkopuolista katuruuan
myyjää. Tuplaviskin myynti on kielletty.
Sarvikuono-tyyppisen, yliholhoavan
alkoholisääntelyn aika ohi. Vapaamielisempi suhtautuminen alkoholiin liittyviin
sääntöihin normalisoisi suomalaisten traumaattista alkoholisuhdetta.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 14.4.2015 | Blogit
Ukrainan myötä tulehtunut turvallisuustilanne on saanut monet pohtimaan suhtautumistaan Suomen puolustukseen ja Natoon. Olen sitä minäkin miettinyt. En millään pysty näkemään, että turvallisuutemme paranisi, jos pitkä itärajamme olisi maailman suurimpien sotilasmahtien rajalinja.
Monenlaisia uhkakuvia on mahdollista kuvitella – myös sellaisia,
joissa Nato toisi maallemme tarpeelliset turvatakuut. Ehkä Venäjä ei tänne
hyökkäisi, jos se tietäisi Naton ja USAn rientävän heti apuun artikla viiden
nojalla.
Mutta kumpi on todennäköisempi, Suomen ja Venäjän vaiko Naton
ja Venäjän välinen sotilaallinen kriisi? Molemmissa vaihtoehdoissa olisimme
heti osapuolena.
Jos Venäjän ja Suomen välille syttyisi täysimittainen sota, meidän
kävisi siinä ottelussa luultavasti huonosti. Emme pystyisi torjumaan hyökkäystä.
Maamme pitäminen miehitettynä olisi kuitenkin hankalaa, mikäli väestön
puolustustahto olisi vahva. Olisimme kekseliäitä tihutöiden tekijöitä.
Jos taas Venäjä ja Nato ajautuisivat sotaan, olisimme
etulinjassa suurten sotilasmahtien pelikenttänä. Omalla tahdollamme tai
toiminnallamme ei olisi suurtakaan merkitystä.
Tämän arvion, joka toki on aika lailla yksinkertaistettu analyysi,
johdosta pidän selkeästi viisaimpana pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana
maana.
On myös hyvä, että maailmassa ylipäätään on suuriin
sotilasblokkeihin kuulumattomia maita. Eteen voi tulla tilanteita, joissa
sitoutumattomilla rauhanvälittäjillä on tärkeä rooli. Martti Ahtisaaren, Elisabeth
Rehnin ja Pekka Haaviston kaltaisten henkilöiden lähtökohdat ovat hyvät
osittain Suomen neutraalin aseman johdosta.
Nato-jäsenyyden sijasta sotilaallinen yhteistyö Ruotsin
kanssa on hyvä kehityssuunta. Harjoitus-, kalusto- ja valvontayhteistyö
liittoutumattoman naapurin kanssa on luontevaa ja vahvistaa molempia osapuolia.
Muidenkin Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä voidaan tiivistää, jos kohta niiden
Nato-jäsenyys asettaa rajoitteita.
Myös EU-suunta on sinänsä ihan hyväksyttävä ajatus, mutta
kovin paljon realismia siinä ei ole. Suurin osa EU-maista on Naton jäseniä,
eikä niillä liene kovin suurta hinkua ryhtyä rakentamaan kaksinkertaista
puolustusta. EU-armeijan varaan ei kannata laskea mitään.
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 13.4.2015 | Blogit
Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen on esittänyt maakuntahallinnon vahvistamista. Tämä ei ole mikään yllätys, kuten ei myöskään kokoomuksen Paula Risikon ja ruotsalaisten Anna-Maja Henrikssonin nopea vastaisku. Demarien Maarit Feldt-Ranta lupaili M…
