Moniongelmainen asuntopolitiikka

mennessä | 17.2.2013 | Blogit

Asuntopolitiikka on monimutkaista. Etenkin pääkaupunkiseudulla tilanne on murheellinen: hinnat ovat korkealla ja edelleen nousemassa, vuokra-asuntojonot pitkiä ja uustuotanto laahaa kaukana tavoitteiden jäljessä. Asuntotilanne on myös työvoiman kannalta ongelma – varsinkin pienipalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua pääkaupunkiseudulla.

Maan hallitus on asuntoministeri Krista Kiurun (sd) johdolla vihdoin tarttumassa asiaan. Tehokkaat toimet ovatkin tarpeen.

Asuntotuotanto on jo pitkään jäänyt jälkeen tavoitteista. Erityisenä ongelmana ovat kohtuuhintaiset eli käytännössä tuetut vuokra-asunnot. Pääkaupunkiseudulla uusia ARA-vuokra-asuntoja käynnistyi viime vuonna vain 340 kappaletta ja kolmena sitä edellisenä vuotena määrä oli reilu 1 000 per vuosi, mikä sekin on alle puolet tarvittavasta tahdista.

Yleishyödylliset rakennuttajat kuten VVO ja Sato ovat luopuneet kokonaan ARA-tuotannosta, eivätkä kunnalliset yhtiöt ole kyenneet paikkaamaan tilannetta. Kannusteet eivät toimi. Tuetun vuokra-asuntotuotannon kasvu lisäisi asuntojen tarjontaa, mikä kaiken järjen mukaan vaikuttaisi yleisestikin asumisen hintaan nousupaineita hillitsevästi.

Korkotuki on päälaellaan: tavalliset markkinakorot ovat selvästi ARA-”tuettuja” korkoja alhaisempia. Niinpä ARA tulouttaakin valtion kassaan pitkälti yli sata miljoonaa euroa vuosittain. Sosiaalisesti tuettujen asuntojen asukkaat rahoittavat valtiota korkeiden vuokrien kautta!

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn perimmäinen tarkoitus on auttaa vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten kohtuuhintaista asumista. Markkinatalous toimii asuntoasioissa huonosti, ja siksi tarvitaan julkisen sektorin panosta. ARAn tukimuotoja on syytä uudistaa ripeästi; yksi harkitsemisen arvoinen ehdotus on, että luovutusrajoituksia lyhennettäisiin nykyisestä 40 vuodesta.

Takavuosina asuntotuotannon vauhdittamiseksi on kokeiltu erilasia keinoja kuten ns. välimallia, jossa luovutusrajoitukset olivat vain viiden vuoden mittaisia sekä käynnistysavustusta, joka oli suoraa rahallista tukea. Molemmat konstit synnyttivät asuntotuotantoa – mutta kumpikin lääke käy kalliiksi valtiolle.

Mutta on asuntopolitiikassa muitakin ongelmia. Pääkaupunkiseudulla maan hinta on korkea ja tonttitarjonta riittämätöntä. Kuntien on terästettävä maapolitiikkaansa ja vauhditettava kaavoitusta. Valtio omistaa asuntotuotantoon soveltuvaa maata, joka pitäisi luovuttaa asuntotuotantoon huokeilla hinnoilla.

Asuntojen hintaan voidaan vaikuttaa myös purkamalla sääntelyä. Esteettömyydestä ei pidä tinkiä, mutta kaupunkialueilla esimerkiksi autopaikkanormeja voidaan väljentää. Ja autopaikkojen kustannukset on erotettava asuntojen hinnoista, jotta autottomat eivät joudu maksumiehiksi itselleen tarpeettomista parkkiruuduista.

Asuntopolitiikassa tärkeää on alueellisen eriytymisen eli segregaation torjunta. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteesta on pidettävä kiinni, eikä sosiaalisesti tuettuja vuokra-asuntoja saa keskittää alueellisesti. Jos ja kun sosiaalisesti tuettuun vuokra-asuntotuotantoon saadaan vauhtia, tästä on kannettava erityistä huolta.

Hallituksen ja ministeri Kiurun asuntopolitiikkapakettiin on syytä ladata paljon odotuksia.

Moniongelmainen asuntopolitiikka

mennessä | 17.2.2013 | Blogit

Asuntopolitiikka on monimutkaista. Etenkin pääkaupunkiseudulla tilanne on murheellinen: hinnat ovat korkealla ja edelleen nousemassa, vuokra-asuntojonot pitkiä ja uustuotanto laahaa kaukana tavoitteiden jäljessä. Asuntotilanne on myös työvoiman kannalta ongelma – varsinkin pienipalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua pääkaupunkiseudulla.

Maan hallitus on asuntoministeri Krista Kiurun (sd) johdolla vihdoin tarttumassa asiaan. Tehokkaat toimet ovatkin tarpeen.

Asuntotuotanto on jo pitkään jäänyt jälkeen tavoitteista. Erityisenä ongelmana ovat kohtuuhintaiset eli käytännössä tuetut vuokra-asunnot. Pääkaupunkiseudulla uusia ARA-vuokra-asuntoja käynnistyi viime vuonna vain 340 kappaletta ja kolmena sitä edellisenä vuotena määrä oli reilu 1 000 per vuosi, mikä sekin on alle puolet tarvittavasta tahdista.

Yleishyödylliset rakennuttajat kuten VVO ja Sato ovat luopuneet kokonaan ARA-tuotannosta, eivätkä kunnalliset yhtiöt ole kyenneet paikkaamaan tilannetta. Kannusteet eivät toimi. Tuetun vuokra-asuntotuotannon kasvu lisäisi asuntojen tarjontaa, mikä kaiken järjen mukaan vaikuttaisi yleisestikin asumisen hintaan nousupaineita hillitsevästi.

Korkotuki on päälaellaan: tavalliset markkinakorot ovat selvästi ARA-”tuettuja” korkoja alhaisempia. Niinpä ARA tulouttaakin valtion kassaan pitkälti yli sata miljoonaa euroa vuosittain. Sosiaalisesti tuettujen asuntojen asukkaat rahoittavat valtiota korkeiden vuokrien kautta!

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn perimmäinen tarkoitus on auttaa vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten kohtuuhintaista asumista. Markkinatalous toimii asuntoasioissa huonosti, ja siksi tarvitaan julkisen sektorin panosta. ARAn tukimuotoja on syytä uudistaa ripeästi; yksi harkitsemisen arvoinen ehdotus on, että luovutusrajoituksia lyhennettäisiin nykyisestä 40 vuodesta.

Takavuosina asuntotuotannon vauhdittamiseksi on kokeiltu erilasia keinoja kuten ns. välimallia, jossa luovutusrajoitukset olivat vain viiden vuoden mittaisia sekä käynnistysavustusta, joka oli suoraa rahallista tukea. Molemmat konstit synnyttivät asuntotuotantoa – mutta kumpikin lääke käy kalliiksi valtiolle.

Mutta on asuntopolitiikassa muitakin ongelmia. Pääkaupunkiseudulla maan hinta on korkea ja tonttitarjonta riittämätöntä. Kuntien on terästettävä maapolitiikkaansa ja vauhditettava kaavoitusta. Valtio omistaa asuntotuotantoon soveltuvaa maata, joka pitäisi luovuttaa asuntotuotantoon huokeilla hinnoilla.

Asuntojen hintaan voidaan vaikuttaa myös purkamalla sääntelyä. Esteettömyydestä ei pidä tinkiä, mutta kaupunkialueilla esimerkiksi autopaikkanormeja voidaan väljentää. Ja autopaikkojen kustannukset on erotettava asuntojen hinnoista, jotta autottomat eivät joudu maksumiehiksi itselleen tarpeettomista parkkiruuduista.

Asuntopolitiikassa tärkeää on alueellisen eriytymisen eli segregaation torjunta. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteesta on pidettävä kiinni, eikä sosiaalisesti tuettuja vuokra-asuntoja saa keskittää alueellisesti. Jos ja kun sosiaalisesti tuettuun vuokra-asuntotuotantoon saadaan vauhtia, tästä on kannettava erityistä huolta.

Hallituksen ja ministeri Kiurun asuntopolitiikkapakettiin on syytä ladata paljon odotuksia.

Moniongelmainen asuntopolitiikka

mennessä | 17.2.2013 | Blogit

Asuntopolitiikka on monimutkaista. Etenkin pääkaupunkiseudulla tilanne on murheellinen: hinnat ovat korkealla ja edelleen nousemassa, vuokra-asuntojonot pitkiä ja uustuotanto laahaa kaukana tavoitteiden jäljessä. Asuntotilanne on myös työvoiman kannalta ongelma – varsinkin pienipalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua pääkaupunkiseudulla.

Maan hallitus on asuntoministeri Krista Kiurun (sd) johdolla vihdoin tarttumassa asiaan. Tehokkaat toimet ovatkin tarpeen.

Asuntotuotanto on jo pitkään jäänyt jälkeen tavoitteista. Erityisenä ongelmana ovat kohtuuhintaiset eli käytännössä tuetut vuokra-asunnot. Pääkaupunkiseudulla uusia ARA-vuokra-asuntoja käynnistyi viime vuonna vain 340 kappaletta ja kolmena sitä edellisenä vuotena määrä oli reilu 1 000 per vuosi, mikä sekin on alle puolet tarvittavasta tahdista.

Yleishyödylliset rakennuttajat kuten VVO ja Sato ovat luopuneet kokonaan ARA-tuotannosta, eivätkä kunnalliset yhtiöt ole kyenneet paikkaamaan tilannetta. Kannusteet eivät toimi. Tuetun vuokra-asuntotuotannon kasvu lisäisi asuntojen tarjontaa, mikä kaiken järjen mukaan vaikuttaisi yleisestikin asumisen hintaan nousupaineita hillitsevästi.

Korkotuki on päälaellaan: tavalliset markkinakorot ovat selvästi ARA-”tuettuja” korkoja alhaisempia. Niinpä ARA tulouttaakin valtion kassaan pitkälti yli sata miljoonaa euroa vuosittain. Sosiaalisesti tuettujen asuntojen asukkaat rahoittavat valtiota korkeiden vuokrien kautta!

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn perimmäinen tarkoitus on auttaa vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten kohtuuhintaista asumista. Markkinatalous toimii asuntoasioissa huonosti, ja siksi tarvitaan julkisen sektorin panosta. ARAn tukimuotoja on syytä uudistaa ripeästi; yksi harkitsemisen arvoinen ehdotus on, että luovutusrajoituksia lyhennettäisiin nykyisestä 40 vuodesta.

Takavuosina asuntotuotannon vauhdittamiseksi on kokeiltu erilasia keinoja kuten ns. välimallia, jossa luovutusrajoitukset olivat vain viiden vuoden mittaisia sekä käynnistysavustusta, joka oli suoraa rahallista tukea. Molemmat konstit synnyttivät asuntotuotantoa – mutta kumpikin lääke käy kalliiksi valtiolle.

Mutta on asuntopolitiikassa muitakin ongelmia. Pääkaupunkiseudulla maan hinta on korkea ja tonttitarjonta riittämätöntä. Kuntien on terästettävä maapolitiikkaansa ja vauhditettava kaavoitusta. Valtio omistaa asuntotuotantoon soveltuvaa maata, joka pitäisi luovuttaa asuntotuotantoon huokeilla hinnoilla.

Asuntojen hintaan voidaan vaikuttaa myös purkamalla sääntelyä. Esteettömyydestä ei pidä tinkiä, mutta kaupunkialueilla esimerkiksi autopaikkanormeja voidaan väljentää. Ja autopaikkojen kustannukset on erotettava asuntojen hinnoista, jotta autottomat eivät joudu maksumiehiksi itselleen tarpeettomista parkkiruuduista.

Asuntopolitiikassa tärkeää on alueellisen eriytymisen eli segregaation torjunta. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteesta on pidettävä kiinni, eikä sosiaalisesti tuettuja vuokra-asuntoja saa keskittää alueellisesti. Jos ja kun sosiaalisesti tuettuun vuokra-asuntotuotantoon saadaan vauhtia, tästä on kannettava erityistä huolta.

Hallituksen ja ministeri Kiurun asuntopolitiikkapakettiin on syytä ladata paljon odotuksia.

Moniongelmainen asuntopolitiikka

mennessä | 17.2.2013 | Blogit

Asuntopolitiikka on monimutkaista. Etenkin pääkaupunkiseudulla tilanne on murheellinen: hinnat ovat korkealla ja edelleen nousemassa, vuokra-asuntojonot pitkiä ja uustuotanto laahaa kaukana tavoitteiden jäljessä. Asuntotilanne on myös työvoiman kannalta ongelma – varsinkin pienipalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua pääkaupunkiseudulla.

Maan hallitus on asuntoministeri Krista Kiurun (sd) johdolla vihdoin tarttumassa asiaan. Tehokkaat toimet ovatkin tarpeen.

Asuntotuotanto on jo pitkään jäänyt jälkeen tavoitteista. Erityisenä ongelmana ovat kohtuuhintaiset eli käytännössä tuetut vuokra-asunnot. Pääkaupunkiseudulla uusia ARA-vuokra-asuntoja käynnistyi viime vuonna vain 340 kappaletta ja kolmena sitä edellisenä vuotena määrä oli reilu 1 000 per vuosi, mikä sekin on alle puolet tarvittavasta tahdista.

Yleishyödylliset rakennuttajat kuten VVO ja Sato ovat luopuneet kokonaan ARA-tuotannosta, eivätkä kunnalliset yhtiöt ole kyenneet paikkaamaan tilannetta. Kannusteet eivät toimi. Tuetun vuokra-asuntotuotannon kasvu lisäisi asuntojen tarjontaa, mikä kaiken järjen mukaan vaikuttaisi yleisestikin asumisen hintaan nousupaineita hillitsevästi.

Korkotuki on päälaellaan: tavalliset markkinakorot ovat selvästi ARA-”tuettuja” korkoja alhaisempia. Niinpä ARA tulouttaakin valtion kassaan pitkälti yli sata miljoonaa euroa vuosittain. Sosiaalisesti tuettujen asuntojen asukkaat rahoittavat valtiota korkeiden vuokrien kautta!

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn perimmäinen tarkoitus on auttaa vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten kohtuuhintaista asumista. Markkinatalous toimii asuntoasioissa huonosti, ja siksi tarvitaan julkisen sektorin panosta. ARAn tukimuotoja on syytä uudistaa ripeästi; yksi harkitsemisen arvoinen ehdotus on, että luovutusrajoituksia lyhennettäisiin nykyisestä 40 vuodesta.

Takavuosina asuntotuotannon vauhdittamiseksi on kokeiltu erilasia keinoja kuten ns. välimallia, jossa luovutusrajoitukset olivat vain viiden vuoden mittaisia sekä käynnistysavustusta, joka oli suoraa rahallista tukea. Molemmat konstit synnyttivät asuntotuotantoa – mutta kumpikin lääke käy kalliiksi valtiolle.

Mutta on asuntopolitiikassa muitakin ongelmia. Pääkaupunkiseudulla maan hinta on korkea ja tonttitarjonta riittämätöntä. Kuntien on terästettävä maapolitiikkaansa ja vauhditettava kaavoitusta. Valtio omistaa asuntotuotantoon soveltuvaa maata, joka pitäisi luovuttaa asuntotuotantoon huokeilla hinnoilla.

Asuntojen hintaan voidaan vaikuttaa myös purkamalla sääntelyä. Esteettömyydestä ei pidä tinkiä, mutta kaupunkialueilla esimerkiksi autopaikkanormeja voidaan väljentää. Ja autopaikkojen kustannukset on erotettava asuntojen hinnoista, jotta autottomat eivät joudu maksumiehiksi itselleen tarpeettomista parkkiruuduista.

Asuntopolitiikassa tärkeää on alueellisen eriytymisen eli segregaation torjunta. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteesta on pidettävä kiinni, eikä sosiaalisesti tuettuja vuokra-asuntoja saa keskittää alueellisesti. Jos ja kun sosiaalisesti tuettuun vuokra-asuntotuotantoon saadaan vauhtia, tästä on kannettava erityistä huolta.

Hallituksen ja ministeri Kiurun asuntopolitiikkapakettiin on syytä ladata paljon odotuksia.

Minä tarttuisin metropolihallintoon

mennessä | 15.2.2013 | Blogit

Metropolialue tarvitsee vahvan metropolihallinnon. Apua, mitä se oikein tarkoittaa? Käsittämättömältä tuntuvasta sekamelskasta alkaa erottuja värejä, ja sävyjäkin. Jos tilannetta tarkastellaan ihan yksinkertaisesti ongelmien ja ratkaisujen näkökulmasta, ilman hienojen sanojen taakse … Lue lisää

Kuntauudistuksen kuolemansynnit

mennessä | 14.2.2013 | Blogit

Artikkeli on julkaistu Kuntalehdessä 2/2013 s. 50-53 ilman viimeistä kappaletta.

 

Silvo Kaasalainen

Kuntauudistuksen pahimmat virheet ovat suunnitteluperiaatteiden kääntäminen ylösalaisin ja vastuunpakoilu.

Kunta on olemassa palvelujen tuottamista varten. Niiden suunnittelu … Lue lisää