mennessä Timo Juurikkalan blogi | 18.5.2013 | Blogit
Helsingin metropolialue on maassamme ainutlaatuinen alue, jossa asuu yli neljännes väestöstä ja joka tuottaa noin kolmanneksen BKT:sta. Metropoli onkin maamme veturi, ja sen menestyminen on koko Suomelle elintärkeää. Helsingin seutu kilpailee ennemmin Euroopan ja erityisesti Itämeren alueen metropolien kuin Suomen pienempien kaupunkien kanssa.
Nykyisellään metropolialue koostuu 14 itsehallinnollisesta kunnasta, joista kukin ajaa ensi sijassa omaa etuaan muun muassa havittelemalla alueelleen hyviä firmoja ja veronmaksajia. Kuntien välistä yhteistyötä toki tehdään, mutta kaikkineen seudullinen yhteistyö on pirstaleista ja tehotonta. Ylikunnallisia organisaatioita on kymmenittäin ja niillä kullakin on omat tehtävänsä, hallintonsa ja toiminta-alueensa. Kokonaisuus on sekava, eikä koko seudun kehittämisestä ole vastuussa mikään taho.
Metropolilla on kuitenkin omanlaisensa ongelmat kuten liikenteen lisääntyminen hajallaan olevan yhdyskuntarakenteen takia, asumisen kalleus ja segregaatio eli asuinalueiden eriytyminen sekä sosiaalisten ongelmien kasautuminen. Näissä tarvitaan metropolitason näkemystä, jossa asioita ei katsota vain yksittäisen kunnan näkökulmasta.
Vastaus on yksinkertainen: metropolihallinto, jossa valtuusto valitaan suorilla vaaleilla ja joka vastaa kuntarajojen yli ulottuvista seudullisen tason päätöksistä. Tällaisia ovat kaupunkirakenteen kehittäminen, asuntopolitiikka, työllisyysasiat ja maahanmuutto, joukkoliikenne, ammatti- ja lukiokoulutus sekä elinkeinopolitiikka. Myös sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuus kuuluisi luontevasti metropolialueella yhteisesti hoidettavaksi.
Etenkin Kokoomus vastustaa metropolihallintoa hokemalla ettei uusia hallinnon tasoja tarvita. Tämä on heikko väite, sillä nykyisellään näitä seututason asioita päätetään mitä moninaisimmissa kuntayhtymissä, neuvottelukunnissa ja muissa poppoissa. Metropolihallinto selkeyttäisi ja demokratisoisi hallintoa.
Lähidemokratian kehittämiseksi olisi kiehtova ajatus, että suurimmat kaupungit Helsinki, Espoo ja Vantaa pilkottaisiin 50 000 – 100 000 asukkaan ”minipoleiksi”, joiden hoidettavana olisivat lähipalvelut ja asemakaavoitus. Tällainen rakenne tunnustaisi seudun monikeskuksisen verkostorakenteen.
Pelkillä kuntaliitoksilla metropolialueen haasteisiin vastaaminen ei onnistu. Selvitysmiehet ovat ehdottaneet useita erilaisia kuntarakenteen muutoksia, joissa syntyisi 2-4 nykyistä vahvempaa kaupunkia. Tällaiset vaihtoehdot todennäköisesti vain lisäisivät kuntien välistä, kokonaisuuden kannalta hyödytöntä veripäistä kilpailemista. Yhdyskuntarakenteen hajautuminen ja alueellinen eriytyminen vain vahvistuisivat.
Vastaavanlainen seutuhallintoratkaisu sopisi hyvin myös muille suurille kaupunkiseuduillle, etenkin Tampereen ja Turun alueille.
mennessä sirpakauppinen.fi/blog/all | 16.5.2013 | Blogit
Vantaan strategiaseminaarissa puhutaan robottijaloista ja 3D-tulostuksesta. Teknologia ei kuitenkaan pelasta maailmaa: Osaamme tehdä päästötöntä energiaa, rokottaa muksut tuberkuloosiin ja tuottaa nälkäisille ruokaa. Silti ongelmat säilyvät. Teknologia…
mennessä Sirpa Siru Kauppinen | 16.5.2013 | Blogit
Vantaan strategiaseminaarissa puhutaan robottijaloista ja 3D-tulostuksesta. Teknologia ei kuitenkaan pelasta maailmaa: Osaamme tehdä päästötöntä energiaa, rokottaa muksut tuberkuloosiin ja tuottaa nälkäisille ruokaa. Silti ongelmat säilyvät. Teknologia…
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
mennessä Timo Juurikkalan blogi | 16.5.2013 | Blogit
Hallituksen sote-uudistusta on tahkottu kohta kahden vuoden ajan. Erilaiset työryhmät ovat istuneet ahkerasti ja hallitus on tehnyt linjauksia, mutta sen valmiimpaa ei ole tullut. Lopulta pääministeri Jyrki Katainenkin tuskastui asiaan ja nimesi Petteri Orpon (kok) johtaman ”koordinaatiotyöryhmän” lyömään asiat nippuun. Ryhmä teki työtä käskettyä ja sai aikaan esityksen.
Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä – paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.
Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.
Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!
Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.
Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.
Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.
Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!
