Helmikuussa vietin pari viikkoa ystävien luona Keniassa. Näimme matkan aikana paljon myös paikallista elämää ja vierailimme mm. Itä-Afrikan väkirikkaimmassa slummissa Kiberassa. Matka oli mieleenpainuva. Sieltä palattua tuntui hankalalta paneutua valtuustossa … Lue lisää
Helmikuussa vietin pari viikkoa ystävien luona Keniassa. Näimme matkan aikana paljon myös paikallista elämää ja vierailimme mm. Itä-Afrikan väkirikkaimmassa slummissa Kiberassa. Matka oli mieleenpainuva. Sieltä palattua tuntui hankalalta paneutua valtuustossa täkäläisiin ongelmiin tarvittavalla intensiteetillä. Vantaalla riideltiin viime valtuuston kokouksessa mm. siitä, pitääkö vanhempien aktiivisuus peruskouluissa toteutua johtokuntien vai vapaamuotoisten kokoontumisten kautta. Keniassa tapasin muutamia niistä tuhansista lapsista, jotka eivät pääse köyhyyden ja korruption vuoksi lainkaan kouluun. Puhumattakaan siitä, että pelkästään juomaveden, vessassa käynnin ja muiden arjessa perustavanlaatuisten asioiden toimivuus tökkii tai maksaa maltaita.
 |
| Kiberan slummi Nairobissa. Kuva Pieta Turkka |
Eilisessä Hesarissa oli laaja juttu Helsinki Missiosta. Jutun ydin oli, että järjestöä perustettaessa 1800-luvun lopussa Suomen köyhäilistö asui samanlaisissa oloissa kuin ihmiset nykypäivän kehitysmaissa. Puute oli kovaa. Jopa senaikaiset asuinrähjät muistuttivat Kiberan slummin peltihökkeleitä. Nykypäivän Suomessa huonovointisuus ei näy enää perustavanlaatuisena materian tai ruuan puutteena. Sen sijaan tilalle on tullut ihmisen mielenterveyttä kalvava yksinäisyys ja vahva merkityksettömyyden kokemus, johon Helsinki Missio pyrkii nyt tuomaan tukea. Tällaista henkistä tyhjyyttä eivät kokeneet sata vuotta sitten ne köyhyydessä elävät, jotka asuivat tiiviisti vierivieressä ja tarvitsivat jatkuvasti naapuriapua pienissä ja isoissa asioissa. Silloin järjestö tarjosikin konkreettista ruoka- ja vaateapua.
Samoja polkuja kulkivat omat mietteeni kuukausi sitten astellessani Kiberan mutaisia kujia. Köyhyys oli armotonta, tarve köyhäinapuun suuri. Mietin, mitä järkeä on tehdä hyväntekeväisyystyötä Suomessa, kun ihmisillä kehitysmaissa on asiat niin tuhat kertaa huonommin. Mutta samalla ajatus tuntui ristiriitaiselta – onko lopulta kuitenkaan niin? Tapaamani ihmiset eivät vaikuttaneet menettäneensä uskoaan elämäänsä samalla tavoin kuin monet suomalaiset yksinäiset ja syrjäytetyt. Mielenkiintoinen kysymys tulikin mieleeni: kumpi on lopulta kaameampaa: yksinäisyys ja tyhjyyden kokemus, vai aineellinen puute?
Ja siitä tulikin mieleeni monta muuta pohtimisen aihetta:
Mistä johtuu, että kun olemme vaivalla luoneet yhteiskunnan, jossa materiaa ja peruspalveluita on kaikille tarpeeksi hyvän elämän rakentamiseen, ajamme osan ihmisistä tilanteeseen, jossa elämä tuntuu jopa vaikeammalta elää kuin silloin, kun jokapäivälle ei riittänyt ruokaa? Onko yksinäisyys pahempi vastustaja kuin nälkä? Ja onko jokaisen yhteiskunnan valittava jompi kumpi? Eli ajaako aineellinen hyvinvointi meidät aina välttämättä tilanteeseen, jossa arkinen yhteisöllisyys katoaa ja osa ihmisistä syrjäytetään pois aktiivisesta sosiaalisesta elämästä yksinäisyyteen ja merkityksettömyyden tunteeseen?
Toivoisin, ettei niin välttämättä kävisi. Kun arkista yhteisöllisyyttä ei enää tarvita välttämättömyyksien hoitamiseen niin kuin ennen, on sen rakentamiseen luotava muita luonnollisia rakennuspaikkoja ja -aineita. Toivottavasti pikku hiljaa myös päättäjät näkevät, kuinka ehdottoman arvokasta arkisen sosiaalisen kanssakäymisen tukeminen hyvän elämän kannalta on. Ettemme enää katsoisi niin sokeasti vain fyysistä maailmaa. Ei se olekaan ehkä se pilleri joka pitää hengissä, vaan se ihminen, joka sen pillerin käy antamassa.
Sosiaali- ja terveyslautakunta hyväksyi maanantaina vuosille 2013 – 2016 Vantaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman – HYVIS. Seuraavaksi suunnitelma lähetetään kaupunginhallituksen hyväksyttäväksi. Suunnitelma koostuu viidestä ”hyvästä teosta”: hyvä terveys, yhdessä enemmän, […]
Ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kansalaisaloite on jätetty eduskunnalle. Nyt eduskunnasta kumpuaa oudonsävyistä keskustelua siitä, miten kansalaisaloitteita käsiteltäisiin.
Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.
On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.
Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta ”varomattomaksi”.
Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.
Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.
Ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kansalaisaloite on jätetty eduskunnalle. Nyt eduskunnasta kumpuaa oudonsävyistä keskustelua siitä, miten kansalaisaloitteita käsiteltäisiin.
Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.
On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.
Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta ”varomattomaksi”.
Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.
Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.
Ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kansalaisaloite on jätetty eduskunnalle. Nyt eduskunnasta kumpuaa oudonsävyistä keskustelua siitä, miten kansalaisaloitteita käsiteltäisiin.
Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.
On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.
Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta ”varomattomaksi”.
Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.
Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.
Ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kansalaisaloite on jätetty eduskunnalle. Nyt eduskunnasta kumpuaa oudonsävyistä keskustelua siitä, miten kansalaisaloitteita käsiteltäisiin.
Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.
On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.
Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta ”varomattomaksi”.
Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.
Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.
Ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kansalaisaloite on jätetty eduskunnalle. Nyt eduskunnasta kumpuaa oudonsävyistä keskustelua siitä, miten kansalaisaloitteita käsiteltäisiin.
Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.
On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.
Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta ”varomattomaksi”.
Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.
Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.