Perheitä on autettava ajoissa

mennessä Riikka Åstrand | 4.9.2012 | Blogit

8-vuotiaan tytön surman uutisoinnin seuraaminen on ollut vaikeaa, mieltä raastavaa. Tekisi mieli suojata itseään ja sulkea silmät pahuudelta. Kun kotona on saman ikäinen lapsi, se kouraisee ehkä entistäkin syvemmältä.

Samalla tämä tapaus yhdessä kuohuttavien perhesurmien kanssa avaa toivottavasti myös ihmisten silmiä näkemään, mitä tapahtuu monien suljettujen kotiovien takana. On paljon perheitä, joilta puuttuu kyky tarjota lapsilleen turvallinen koti ja arki. Näiden perheiden vanhemmat tarvitsevat siihen apua ja tukea. On myös perheitä, joissa on hetkittäin tilanteita, joissa voimat ovat vain kerta kaikkiaan loppu. Kun silloin saa tukea ulkopuoliselta, voi pienikin hetkellinen apu auttaa selviämään pahimman ohi. Toisaalta, jos apu jää saamatta, voi alamäki olla pitkä ja raskas.

Itse törmäsin perheiden rajuihin tilanteisiin luokanopettajaharjoittelijana vantaalaisessa ala-asteen koulussa kymmenisen vuotta sitten. Luokalla, jossa tein opetusharjoitteluni, oli oppilailla harvinaisen rajuja taustoja. Moni lapsi pelkäsi loma-aikoja, koska silloin kotona alkoi raju päihteiden käyttö ja lasten elämä muuttui hyvin turvattomaksi. Arkena koulu oli monille turvasatama, jonne jotkut halusivat jäädä koulupäivän jälkeenkin. Opettaja oli heille ehkä ainoa terve aikuiskontakti. Mustelmat lapsilla olivat tavallisia, vanhemmat selittivät niitä lapsen kömpelyydellä: taas se typerä poika oli törmännyt vahingossa tolppaan. Lastensuojeluilmoituksia jouduttiin tekemään usein.

Uskon, että tärkeä keino ehkäistä tällaisia tapauksia, on kaupungilta helposti saatavat toimivat perhepalvelut, joissa kaupungin työntekijällä on tarpeen tullen aikaa perheille, mahdollisuus nähdä ongelmat ja tarjota apua. Näin ehkäistään niin lasten ja vanhempien pahoinvointia kuin huostaanottojakin.

Perheiden tukemisessa ottaisin mallia myös Ruotsissa käytössä olevista vanhemmuuden vertaisryhmistä ja toisin ne meille Vantaalle. Tarkoitan neuvolatoiminnan yhteydessä kokoontuvia ryhmiä, joissa samaan aikaan ensimmäisen lapsensa saavat vanhemmat kokoontuvat neuvolan tiloissa viikoittain jo ennen lapsen syntymää ja lapsen syntymän jälkeen ainakin siihen asti kunnes lapsi täyttää vuoden. Tästä toiminnasta on Ruotsissa saatu erittäin hyviä kokemuksia. Yleensä ryhmät ovat jatkaneet itsekseen tapaamisiaan vuosikaudet ilman neuvolan tukeakin. Vertaistuen avulla muuten yksin ongelmiensa kanssa jäävät perheet löytävät muita vanhempia, joilta saa tukea niin pieniin kuin isoihinkin kysymyksiin.

Vertaisryhmät ovat helppo ja edullinen tapa lisätä yhteisöllisyyttä siellä, missä sitä ehkä eniten tarvitaan. Nuoret perheet joutuvat ensimmäisen lapsen saadessaan aivan uuteen tilanteeseen ja uuteen elämänvaiheeseen. Keskelle sellaisia jokapäiväisiä kysymyksiä lapsen kasvatukseen ja parisuhteeseen liittyen, joihin ei ihan helposti löydy vastauksia. Vantaan kaltaisessa kaupungissa monilla asuu suku kaukana eikä luontevaa tukiverkostoa ole. Tarvitaan siis uusia tapoja luoda tukiverkostoja.

Tällä hetkellä perheiden tukeminen on Vantaan säästölistalla leikattavien palveluiden joukossa. Ei ajeta näitä palveluita alas Vantaalla, vaan lisätään resursseja! Leikkaaminen olisi todella lyhytnäköistä ja vastuutonta. Pidemmän päälle perhepalveluiden ylläpito kannattaa myös taloudellisesti, sillä se vähentää tutkitusti huostaanottojen tarvetta.

Kuva: Trisha Krauss

Taksiajatuksia

mennessä Timo Juurikkalan blogi | 2.9.2012 | Blogit

Olen työskennellyt taksikuskina eli renkinä vuoden ajan; viime viikolla ajoin (toistaiseksi) viimeisen työvuoroni. Palaan ainakin tuokioksi varsinaiseen ammattiini erityisopettajaksi.

Olin jo aiemmin suunnitellut pitäväni sapattivuoden tapaisen breikin taksin ratissa, mutta putoamiseni eduskunnasta vuoden 2011 vaaleissa tarjosi tähän erinomaisen sauman. Kävin viime vuoden toukokuussa taksikurssin ja aloitin mustan Mersun ratissa viime syyskuun alussa.

Taksin ajaminen on kivaa: työ on vaihtelevaa, saa olla ikään kuin ulkona koko ajan (voi nähdä kun aurinko nousee ja kun se laskee, toisin kuin toimistoissa!) ja tapaa hyvin erilaisia ihmisiä. Jos sesonki on päällä ja kyytejä riittää, aika kuluu nopeasti. Hankalia asiakkaita on äärimmäisen harvoin, esimerkiksi minulle ei sattunut vuoden ajojen aikana yhtään vähänkään vakavaa uhkatilannetta. Pari suukopua ainoastaan – eikä ainuttakaan yrjöä takapenkille.

Taksirengeistä on jatkuvasti pulaa, enkä enää ihmettele minkä takia. Työehdot ovat heikot, eikä tienestit pääse päätä huimaamaan. Vain ”kutsumuskuljettajat” pysyvät alalla pitkään.

Ainakin pääkaupunkiseudulla rengit ovat puhtaalla provisiopalkalla: kuski saa (arvonlisäverottomasta) kassasta 35-40 prosenttia tapauksesta riippuen. Pitkän ajan keskituntipalkka pyörii kymmenen euron liepeillä. Tämän takia monet kuljettajat ajavat huomattavan suuria tuntimääriä, jotta tilipussiin kertyisi edes kohtuullinen tienesti. Jos kyytejä ei ole, kuten esimerkiksi heinäkuussa tuppaa olemaan, tuntipalkka voi painua hyvinkin alhaiseksi. Minun heikoin työpäiväni taisi poikia noin viisi euroa per tunti, bruttona!

Kuskeille ei myöskään makseta mitään ilta- tai sunnuntailisiä; sama provika juoksee vuorokauden ajasta ja viikonpäivästä riippumatta. Tosin aloitusmaksu on öisin ja pyhäisin hieman korkeampi, mikä lihottaa kassaa ja tiliä vähän. Viikonloppuöisin kyytejä on kuitenkin tarjolla yleensä runsaasti, josta syystä perjantai- ja lauantai-illat ovat parhaita rahavuoroja.

Tarvittaisiin kuskien joukkovoimaa, jotta tilanne paranisi. Perseet penkkiin vaan niin pitkäksi aikaa että perusasiata olisivat kunnossa!

Minusta ennen kaikkea kaksi asiaa pitäisi korjata: kuskille ”takuupalkka” hiljaisten aikojen varalta ja lisäksi säälliset yö- ja pyhälisät.

Jos kyytejä ei ole tarjolla, sen pitäisi kuulua yrittäjän eli autoilijan riskin piiriin. Nyt kysynnän vähäisyys rouhii rengin selkänahkaa!

Yö- ja pyhälisät voitaisiin järjestää joko korottamalla provisiota tai kiinteällä tuntipalkan lisällä. Jokseenkin kaikille muillekin ammattikunnille korvataan hankalat työajat – miksei kuljettajille?

Näistä epäkohdista huolimatta tykkäsin kuskin hommasta. En pidä ollenkaan mahdottomana, että joskus myöhemmin taas ajelisin, joko hajavuoroja tai vaikka säännöllisestikin.

Taksikuskin työssä on vahva vapauden illuusio – pomo ei huohota niskaan – ja se on myös hyvä näköalapaikka yhteiskunnan erilaisiin ilmiöihin!

Taksiajatuksia

mennessä Timo Juurikkalan blogi | 2.9.2012 | Blogit

Olen työskennellyt taksikuskina eli renkinä vuoden ajan; viime viikolla ajoin (toistaiseksi) viimeisen työvuoroni. Palaan ainakin tuokioksi varsinaiseen ammattiini erityisopettajaksi.

Olin jo aiemmin suunnitellut pitäväni sapattivuoden tapaisen breikin taksin ratissa, mutta putoamiseni eduskunnasta vuoden 2011 vaaleissa tarjosi tähän erinomaisen sauman. Kävin viime vuoden toukokuussa taksikurssin ja aloitin mustan Mersun ratissa viime syyskuun alussa.

Taksin ajaminen on kivaa: työ on vaihtelevaa, saa olla ikään kuin ulkona koko ajan (voi nähdä kun aurinko nousee ja kun se laskee, toisin kuin toimistoissa!) ja tapaa hyvin erilaisia ihmisiä. Jos sesonki on päällä ja kyytejä riittää, aika kuluu nopeasti. Hankalia asiakkaita on äärimmäisen harvoin, esimerkiksi minulle ei sattunut vuoden ajojen aikana yhtään vähänkään vakavaa uhkatilannetta. Pari suukopua ainoastaan – eikä ainuttakaan yrjöä takapenkille.

Taksirengeistä on jatkuvasti pulaa, enkä enää ihmettele minkä takia. Työehdot ovat heikot, eikä tienestit pääse päätä huimaamaan. Vain ”kutsumuskuljettajat” pysyvät alalla pitkään.

Ainakin pääkaupunkiseudulla rengit ovat puhtaalla provisiopalkalla: kuski saa (arvonlisäverottomasta) kassasta 35-40 prosenttia tapauksesta riippuen. Pitkän ajan keskituntipalkka pyörii kymmenen euron liepeillä. Tämän takia monet kuljettajat ajavat huomattavan suuria tuntimääriä, jotta tilipussiin kertyisi edes kohtuullinen tienesti. Jos kyytejä ei ole, kuten esimerkiksi heinäkuussa tuppaa olemaan, tuntipalkka voi painua hyvinkin alhaiseksi. Minun heikoin työpäiväni taisi poikia noin viisi euroa per tunti, bruttona!

Kuskeille ei myöskään makseta mitään ilta- tai sunnuntailisiä; sama provika juoksee vuorokauden ajasta ja viikonpäivästä riippumatta. Tosin aloitusmaksu on öisin ja pyhäisin hieman korkeampi, mikä lihottaa kassaa ja tiliä vähän. Viikonloppuöisin kyytejä on kuitenkin tarjolla yleensä runsaasti, josta syystä perjantai- ja lauantai-illat ovat parhaita rahavuoroja.

Tarvittaisiin kuskien joukkovoimaa, jotta tilanne paranisi. Perseet penkkiin vaan niin pitkäksi aikaa että perusasiata olisivat kunnossa!

Minusta ennen kaikkea kaksi asiaa pitäisi korjata: kuskille ”takuupalkka” hiljaisten aikojen varalta ja lisäksi säälliset yö- ja pyhälisät.

Jos kyytejä ei ole tarjolla, sen pitäisi kuulua yrittäjän eli autoilijan riskin piiriin. Nyt kysynnän vähäisyys rouhii rengin selkänahkaa!

Yö- ja pyhälisät voitaisiin järjestää joko korottamalla provisiota tai kiinteällä tuntipalkan lisällä. Jokseenkin kaikille muillekin ammattikunnille korvataan hankalat työajat – miksei kuljettajille?

Näistä epäkohdista huolimatta tykkäsin kuskin hommasta. En pidä ollenkaan mahdottomana, että joskus myöhemmin taas ajelisin, joko hajavuoroja tai vaikka säännöllisestikin.

Taksikuskin työssä on vahva vapauden illuusio – pomo ei huohota niskaan – ja se on myös hyvä näköalapaikka yhteiskunnan erilaisiin ilmiöihin!

Taksiajatuksia

mennessä Timo Juurikkalan blogi | 2.9.2012 | Blogit

Olen työskennellyt taksikuskina eli renkinä vuoden ajan; viime viikolla ajoin (toistaiseksi) viimeisen työvuoroni. Palaan ainakin tuokioksi varsinaiseen ammattiini erityisopettajaksi.
Olin jo aiemmin suunnitellut pitäväni sapattivuoden tapaisen b…

Taksiajatuksia

mennessä Timo Juurikkalan blogi | 2.9.2012 | Blogit

Olen työskennellyt taksikuskina eli renkinä vuoden ajan; viime viikolla ajoin (toistaiseksi) viimeisen työvuoroni. Palaan ainakin tuokioksi varsinaiseen ammattiini erityisopettajaksi.
Olin jo aiemmin suunnitellut pitäväni sapattivuoden tapaisen b…